Reppuselkäreissailija
Delphi Corporation on kehittänyt rajoja rikkovan 3D-tulostusteknologian, joka pystyy printtaamaan käytännössä mitä tahansa todella nopeasti. Tekniikka vaatii toimiakseen kuussa esiintyvää materiaa, jonka takia suuryritys on rakentanut sinne valtaisan tutkimuskeskuksen. Kun keskuksen toiminta häiriintyy, lähetään tiimi insinöörejä selvittämään, mistä on todella kyse.
Tuossa tiimissä on myös Hugh, pelin päähenkilö, joka huomaa pian keskuksen joutuneen tekoälyn kaappaamaksi. Normaalisti kaikesta toiminnallisuudesta vastaava IDUS ryhtyykin pian taistelemaan insinööritiimiä vastaan, johtaen Hugh’n yksin jäämiseen. Tai niin hän ainakin luulee, kunnes törmää tekoälyandroidi Dianaan. Kaksikko lyöttäytyy nopeasti yhteen, sillä Diana pystyy hakkeroimaan laitoksen vartioita ja täten helpottamaan taistelua niitä vastaan.
Pragamata on ollut työn alla pitkään ja monia varmasti hieman pelottikin, mitä tuleman pitää. Onkin ilo kertoa, että pelot ovat osoittautuneet täysin turhiksi, sillä kyseessä todennäköisesti yksi vuoden parhaimmista peleistä. Vaikka Pragamata onkin pinnalta yksinkertainen toimintaseikkailu, on se pohjimmiltaan koskettava tarina vanhemmuudesta ja uusista aluista.
Peliä voisi pitää eräänlaisena nostalgisena kunnianosoituksena PS3-aikakauden seikkailupeleille, sillä se todella muistuttaa noista ajoista. Peli kulkee eteenpäin lineaarisesti ja vaikka kartoista voikin löytää vaikka mitä salaisuuksia, on päämäärä aina selkeä. Erilaisia karttoja on kourallinen, eikä mikään niistä rönsyile turhaan.
Samaa kaavaa noudattelee myös tarina, joka on pakattu kompaktiin, noin kymmenen tunnin pakettiin, johon mahtuu myös muutamia juonenkäänteitä. Aidosti liikuttava tarina ja sen myötä myös itse peli ovat juuri sopivan mittaisia, eikä pelimekaniikkakaan kerkeä käymään vanhaksi.
Kaiken ytimessä on taistelu, joka koostuu käytännössä kahdesta eri osa-alueesta. Koko ajan Hugh’n selässä matkaava Diana hakkeroi vihollisen ruudukkominipelissä, jonka jälkeen Hugh pystyy ampumaan vihollisen herkkiä osasia ja siten aiheuttaa merkittävää vahinkoa. Sekä hakkerointia että aseita pääsee päivittelemään pelin aikana laajasti ja molemmat ovat loppua kohden varsin lyömättömiä, etenkin jos on käyttänyt aikaa myös pieneen sivupuuhasteluun ja tutkimiseen.
Taisteleminen on todella hauskaa puuhaa ja hakkerointiminipeli tuo siihen mielenkiintoista vaihtelua. Ne kulkevat täysin käsi kädessä ja vaikka ase tekisi kuinka paljon vahinkoa, tarvitsee se hakkerointia oikean tuhon aiheuttamiseen. Mekaniikka saattaa vaatia alkuun hieman opettelua, mutta muovautuu nopeasti luonnolliseksi osaksi mättämistä.
Sen lisäksi, että taistelu soljuu mukavasti, on Pragamata myös aidosti näyttävä peli. Sen grafiikat ovat todella komeaa katseltavaa ja jopa hiusmekaanikkoihin ollaan kiinnitetty merkittävissä määrin huomiota. Kuu tarjoaa tapahtumapaikkana myös muutamia henkeäsalpaavia kohtauksia, joissa ei voi kuin ihmetellä kehittäjien visuaalista silmää.
Kuten todettu, on kyseessä suhteellisen nostalgianhuuruinen seikkailu, jollaisia saisi ilmestyä nykypäivänä useamminkin. Pelikentässä, joka on täynnä avoimen maailman seikkailuja, osoittautuu Pragamatan maltillisuus edukseen. Se on viilattu kokonaisuus, joka saa oikeasti miettimään asioita.
