Toimintapelien aatelia
Suuryritys Soltari on lähettänyt mystiselle Carcosan planeetalle siirtokuntajoukkoja saadakseen haltuunsa uudenlaista mineraalia, luseniittia. Sen avulla yhtiö voisi tarjota ennenäkemättömiä energiaratkaisuja Maan kansalaisille ja tehdä samalla toki ällöttäviä määriä rahaa.
Reissu ei tietenkään onnistu aivan mutkitta, sillä Carcosalle lähetetyt ihmiset tuntuvat katoavan planeetan syvyyksiin. Niinpä yritys lähettää sinne vielä yhden porukan, Echelon IV:n, selvittämään asian todellista laitaa. Tuohon ryhmään kuuluu pelin päähenkilö Arjun, joka huomaa pian planeetan olevan todellinen maanpäällinen helvetti.
Saros on nykyään PlayStation-studioperheeseen kuuluvan suomalaisyhtiö Housemarquen uutuus, joka on henkinen jatko-osa pelitalon viisi vuotta sitten kohahduttaneelle Returnalille. Yhteneväisyyksiä on nähtävissä, mutta niin on erojakin – Saros ei ole lainkaan yhtä armoton peli.
Se ei tietenkään tarkoita, etteikö peli olisi aidosti haastava ja laittaisi sorminäppäryyttä ja reaktiokykyä koetukselle. Toiminta yltyy helposti partikkeleja suuntaan jos toiseen heitteleväksi sekamelskaksi, jota täytyy opetella ymmärtämään. Sitten kun palaset lopulta loksahtavat kohdalleen ja pelin temposta saa kiinni, on käsissä todennäköisesti vuoden paras toimintapeli.
Ammuskelu on luonnollisesti Sarosin paras ja hauskin puoli. Taisteleminen saa adrenaliinin virtaamaan ja varustuksen jatkuva eteenpäin vieminen on yksiselitteisen addiktoivaa. Aseita on lukuisia aina futuristisista rynnäkkökivääreistä varsijousiin, eli jokaiselle pelityylille löytyy sopivaa kalustoa.
Tykkään itse sekoitella eri aseita vähän niiden tasolukujen perusteella, mikä koituu välillä kohtaloksi, kun sattuu nappaamaan vähän köykäisemmän tussarin juuri ennen pomotaistelua. Pomotaistelut ovat pelin eeppisimpiä hetkiä ja vaikka ne tuntuvat alkuun haastavilta, noudattavat nekin aina tiettyä rytmiä. Kannattaa siis yrittää aina uudelleen, vaikka tulisikin nenille. Ehkä ratkaisun avain voisikin olla kilven käyttäminen tai torjuminen paremmalla ajoituksella?
Peli etenee roguelite-henkisesti, eli kuoleman koittaessa pelaaja palautetaan alkuun ja kaikki tasot nollataan. Ainoastaan kerätty luseniitti ja eräät haarniskan parannuksia tarjoavat toiset valuutat jäävät pelaajan hyppysiin, mutta niistäkin rokotetaan jos paluu tukikohtaan on tapahtunut ruumisarkussa.
Luseniitilla pääsee päivittämään omaa varusteluaan ja tekemään itsestään aina vain vahvemman. Päivityspuu on valtava ja siihen aukeaa uusia osioita koko pelin ajan. Rakensin itse hyvin luseniittikeskeisen hahmon ja siten päädyinkin availemaan miltei kaikki päivitykset loppua kohden.
Juoksin usein kierroksia niin sanotusti alusta loppuun, eli aloitin ensimmäisestä kartasta ja taistelin tieni aina niin pitkälle kuin milloinkin satuin pääsemään. Teoriassa pitäisi olla mahdollista juosta kaikki biomit läpi yhdessä pötkössä, mutta pelissä on muutamia reittejä, jotka johtavat umpikujiin ja näin ollen pakottavat keskeyttämään kierroksen reippaan tunnin pelailun jälkeen. Siinä ajassa kertyy kuitenkin sellaiset satsit valuuttaa, ettei matkasta jää millään tapaa paha mieli.
Sarosin tarina on kerrottu hyvin irrallisesti ja paikoin epäkronologisesti, mikä antaa pelaajille mahdollisuuden tehdä omia johtopäätöksiään. Osia siitä saattaa jäädä välistä jos ei ole tarkka tutkiskelija, eli suosittelen ehdottomasti koluamaan kaikki paikat. Pienetkin lisät kokonaiskuvaan vaikuttavat pelaajan käsitykseen tarinasta merkittävästi. Kannattaa pelata myös tovi vielä lopputekstien jälkeen, mikäli haluaa nähdä vaihtoehtoisen lopetuksen tarinalle. En pitänyt tarinaa lopulta kovin yllätyksellisenä, mutta pelissä on enemmänkin kyse itse matkasta kuin lopputuloksesta.
Vielä loppuun on pakko mainita, että tässä pelissä on kuultavissa parasta äänisuunnittelua pitkään aikaan. Jytisevät bassot ja hiuksenhienotkin efektit tuovat kokonaisuuteen todella paljon lisää. Ja jos dynaamisten äänten perusteella ei ole jo kylmät väreet, hoitaa visuaalinen puoli kyllä viimeistään homman kotiin. Saros on kaikin puolin upea peli.
