Se on kuulkaas Qnyt niin, että olemme viime viikkoina eläneet retrostelujen parissa aivan liian hyvin. Pari viikkoa sitten pääsimme nauttimaan erinomaisesta rytmipelistä ja viime viikolla taas pohtimaan, miksi rakastettu kulttiklassikko ei ole päätynyt vielä uusintaversioiden loputtomalle listalle. Nyt on aika vetää vyötä kireämmälle, ja pinnaa myös. On aika pelata jotain karmeaa.
Mikä voisikaan olla kamalampaa, kuin PlayStation 2:lle julkaistu lisenssipeli, jonka kehityksestä on vastannut ”koskaan kuullutkaan”-tason studio ja joka kyynisesti jahtasi Grand Theft Auto 3:n menestystä? Karmeampiakin pelejä on tehty, mutta olen aika varma, että useimmat PlayStation 2:n huonoimpien pelien listat sisältävät The Sopranos: Road to Respectin. Ja jos eivät sisällä, ne ovat huonoja ja faktuaalisesti virheellisiä listoja, koska voi pojat!
The Sopranos: Road to Revenge on varmasti paperilla vaikuttanut sellaiselta peliltä, joka ei voi mennä pieleen. Kuin joku olisi löytänyt sänkynsä alta rahaa kakkivan hanhen. The Sopranos oli vuosituhannen vaihteessa ansaitusti yksi maailman suurista kulttuuri-ilmiöistä ja niin kutsutun television kultaisen ajan airut. Hillittömän hyvä ja aikaisekseen todella rohkea sarja. Siihen pohjautuva peli tuntui varmasti jo alusta saakka hyvältä idealta.
Lue myös: Pelifirmat: tuokaa tämä kulttiklassikko takaisin
Vielä paremmaksi homma meni, kun itse sarjan luojana ja kirjoittajana tunnettu David Chase paitsi antoi pelille hyväksyntänsä, myös ”osallistui sen kirjoittamiseen”. Eikä siinäkään vielä kaikki: kiitos yhteistyön sarjan julkaisseen HBO-kanavan ja Chasen tuotantoyhtiön kanssa, tiimi sai vielä peliinsä sarjan oikeiden näyttelijöiden kasvot ja näyttelijätkin pelin rooleihin. Kun tähän vielä ynnätään se, että The Sopranosin ohella myös avoimen maailman rikospelit olivat vuosituhannen vaihteessa älyttömän suuri juttu, niin se sängyn alta löytynyt hanhi taisi vaikuttaa teollisuusluokan mallilta, joka pystyi ympärivuorokautiseen kullantuottamiseen.
Ja sitten kaikki meni pieleen.
David Chase todellakin ”osallistui pelin kirjoittamiseen”, mutta myöhempien kommenttien mukaan tämä tarkoitti lähinnä sitä, että hän norsunluutornistaan saneli tiimille tarkat raamit siitä, mitä pelin tarina saisi sisältää. Se sijoittui kyllä The Sopranosin universumiin, mutta David Chasen mahtukäskyllä se ei saanut koskettaa lainkaan sarjan tapahtumiin. Niinpä pelin päähenkilönä on joku puskasta repäisty serkkupoika, joka on luotu sitä varten ja joka ei saa jättää The Sopranosin maailmaan mitään pysyvää jälkeä.
Lue myös: Onko tässä historian surkein videopeli?
Tämäkään ei sinänsä olisi automaattisesti mikään kohtalokas ongelma, sillä hyvä kirjoittaja olisi voinut näidenkin raamien sisällä kertoa jonkinlaisen viihdyttävän ja jännittävän mafiatarinan. Olisi, vaan ei kertonut, sillä The Sopranosin tarina on niin tyypillistä mafiahuttua kuin olla voi ja jokainen yhtäkään mafia-aiheista elokuvaa, sarjaa tai kirjaa vilkaissutkaan pystyy arvaamaan jo alusta saakka kaikki tarinan käänteet. Peli ei myöskään tyydy vain olemaan kliseinen ja ennalta-arvattava, vaan tarinankerronta on myös mekaanisesti hyvin kankeaa.
Peli antaa teoriassa pelaajalle tilaisuuden tehdä omia valintojaan, mutta tämä on vain illuusiota. Jos kirjoittaja on esimerkiksi päättänyt, että yritys avustaa jotain mafiatyyppiä tämän bisnesneuvotteluissa päättyy tappeluun, niin se päättyy tappeluun riippumatta siitä, minkä kolmesta repliikistä pelaaja tilanteessa pelasi, mikä aiheuttaa välillä miltei tarinankerronnallisia nyrjähdyksiä, kun joku tyyppi yllättäen kilahtaa täysin kesken normaalilta vaikuttaneen keskustelun ja sitten on aika heilutella lentopallomailoja. Ja kun tilanne on ohi, pelaajaa syytetään siitä, että tämä oli liian kuumapäinen, koska peli on skriptattu reagoimaan samalla tavalla pelaajan lähestymistavasta riippumatta.
Tai kun pelaaja on saanut kapteeniltaan määräyksen hoitaa jotain hommaa ja joku toinen tunkee väliin vaatimaan tämän huomiota, peli tarjoaa kyllä vaihtoehdon: haluatko lähteä Christopherin mukaan hoitamaan tämän juttuja sen sijaan, että teet Paulien määräämää nakkia? Mutta jos valitsee ”ei”, keskustelu vain alkaa alusta!
Sarjasta tutut hahmot vilahtelevat tarinassa välillä aivan naurettavan kehnoilla tekosyillä selvästi vain sen takia, että kehitystiimi halusi heidät mukaan peliin, mutta ei keksinyt mitään hyvää syytä sille. New Jersey tuntuu hyvin pieneltä osavaltiolta, kun jokaisen kulman takana odottaa joku sarjasta tuttu tyyppi vain hengailemassa missä sattuu.
Tämä on huonompi juttu, koska The Sopranos nojaa vahvasti tarinaansa ja ideana on selvästi ollut, että sarjan hengelle uskollinen tarina paikkaisi pelattavuuden ongelmia. Ja niitä ongelmiahan sitten myös riittää.
Lue myös: Retrostelussa Resident Evil -klassikko, jota useimmat eivät ole pelanneet
Kuvitelkaa, että joku olisi tehnyt Grand Theft Auto 3:n tyylisen pelin. Tai ei voi sanoa edes ”tyylisen”. Kuvitelkaa, että joku olisi kopioinut härskisti Grand Theft Auto 3:a, mutta tehnyt kaiken yleisesti huonommin. Kolmiuloitteinen maailma. Tappelua ja tulitaistelua. Autoja. Pelaajan rikoksista pahastuvat poliisit ja mahdollisuus sovittaa syntinsä rahaa vastaan. Kaikki se tyypillinen GTA-meno. Ja sitten kuvitelkaa, että kun nämä kaikki palaset oli ladottu paikalleen, joku päättää, että ai niin, ei tehdäkään tästä avoimen maailman rikospeliä, vaan lineaarinen kokemus, jossa pelaaja etenee pienestä kohtauksesta toiseen.
Tässä kohtaa voisi hyvin tuntua siltä, kuin monet pelin osa-alueet eivät sopisi tähän tyyliin kovinkaan hyvin. Mitä ideaa on vaikka tunkea peliin se rikossysteemi, jossa perseily kuulemma tuo niskaan aina vain enemmän ja enemmän poliiseja ja jossa mafiaveljet lopulta pistävät pelaajan kaaliin kuulan, jos tämä tuo tarpeeksi negatiivista huomiota rikosperheelle, kun pelissä ei ole avointa maailmaa. Kun ei pääse juoksemaan tai ajamaan karkuun poliiseilta. Kun ne poliisit ovat pelissä vain sakkona sen varalta, että luokattoman huonon kameran takia vaikka tappelussa lyö vahingossa viatonta sivullista. Tuntuisi aika typerältä, vai mitä?
The Sopranos todellakin on hyvin hämmentävä peli. GTA ilman GTA:ta. Ja kun tiimin huomio on ollut kaikessa tällaisessa turhassa, heillä ei ole riittänyt aikaa niihin juttuihin, jotka olisivat olleet tällaisessa pelissä tärkeitä. GTA 3:ssa on ihan okei, että kontrollit ovat vähän kankeat ja ammuskelu on todella yksinkertaista, koska peli sijoittuu valtavaan avoimeen maailmaan ja se pelin sekä pelaajan aiheuttaman kaaoksen skaala kompensoivat ongelmia. Ei kukaan odota, että tällainen jättimäinen avoimen maailman rikospeli sisältäisi erityisen hienostunutta tappelusysteemiä. Mutta The Sopranos tuntuu tosiaan huonolta GTA-kopiolta, jossa ei ole avointa maailmaa. Jossa pelaaja siirtyy välianimaatioiden kautta huoneesta toiseen ja jossa se pelattavuus tuntuu — jälleen — jonkun opiskelijaporukan GTA-kloonilta. Epämääräiset kontrollit, tökkivä ruudunpäivitys, yksinkertainen pelattavuus… Kaikki GTA 3:n huonot puolet ilman niitä hyviä! Wau, mikä diili!
En ole suinkaan mielipiteeni kanssa yksin, sillä The Sopranos sai aikanaan musertavan vastaanoton, eikä historia ole mielipiteitä ainakaan positiivisempaan suuntaan muuttanut. Peli tosiaan kummittelee nykyään usein ”PlayStation 2:n huonoimmat pelit”-listoilla ja ymmärrän täysin, miksi. Se on luokattoman kehno Grand Theft Auto –kopio, jossa hämmentävästi ne jutut, joiden olisi pitänyt olla pelin suurimpia plussia, on onnistuttu kääntämään riippakiviksi.
Amatöörimäisen huonosti kerrottu ja kliseinen tarina, skitsofreninen ja kaikin puolin kehno pelattavuus… The Sopranos on roskaa, tarkasteli sitä sitten videopelinä tai Sopranos-teoksena.
Miikka Lehtonen