1990-luvun viimeiset vuodet olivat FPS-pelaajille ja pelien kehittäjille villiä aikaa. Half-Lifen menestys oli avannut koko maailman silmät sen suhteen, ettei räiskintäpelien täytynyt olla vain yksinkertaisia frägijuhlia, vaan ne pystyivät tarjoilemaan myös tarinaa ja muita pelillisiä elementtejä.
Firma toisensa jälkeen lähti kehittämään omia Half-Life-kopioitaan, heidän joukossaan myös amerikkalainen Monolith Productions, joka oli hankkinut kannuksensa kauhuaihesella Blood-räiskintäpelillään. Tiimi yritti seuraavaksi todella kunnianhimoista ideaa, joka asettaisi pelaajat mecha-animen päähahmon rooliin. Tuloksena oli peli, josta itse pidin kyllä aikanaan kovasti, mutta joka floppasi kovaa. Shogo: Mobile Armor Division jäi yhden pelin kokeiluksi, mutta Monolith ei jäänyt tuleen makaamaan.
Heidän seuraava pelinsä kun oli teos, jonka matka kauppojen hyllyille oli hyvin pitkä ja kivinen, mutta myös vaivan arvoinen. No One Lives Forever kun on peli, jota muistellaan lämmöllä ja rakkaudella vielä 26 vuotta myöhemminkin.
No One Lives Foreverin kehitysjakso todellakin oli hyvin hankala. Monolithin moraali oli Shogon ja Blood II:n flopattua matalalla, eikä heidän arvostuksensa julkaisijoiden keskuudessa ollut paljon korkeammalla. Peli sai alkunsa anime-vaikutteisena sotilaspelinä, joka oli tavallaan kuin Shogon henkinen perillinen. Julkaisijat eivät kuitenkaan lämminneet idealle, joten Monolith palasi pöydän ääreen. Uudelleen ja uudelleen. Hylsyjen seurauksena tiimi yritti aina tuunata peliään saamansa palautteen mukaan ja näin pyrki jahtaamaan ajan suuria trendejä.
Lopulta pelastus tuli miltei kirjaimellisesti viimeisellä hetkellä. Firma oli tuottaja Samantha Ryanin mukaan ”noin kahden viikon päässä konkurssista”, kun pelialalla harvemmin vaikuttava Fox Interactive vihdoin kiinnostui pelistä — joskin pienten ehdotusten saattelemana. Foxin ehdotuksesta projekti muutti vielä kerran muotoaan ja siitä lähdettiin tekemään humoristista räiskintäpeliä, joka haki vaikutteita Our Man Flintistä ja muista 60-luvun agenttileffoista.
Lue myös: Xbox laski Game Passin hintaa – uudet Call of Duty -pelit eivät kuulu enää tilaukseen
On vaikea uskoa, että tällaisen kehitysjakson jälkeen tuloksena olisi edes mitään pelikelpoista saati sitten laadukasta, mutta hämmentävästi No One Lives Forever onnistuu ylittämään nämä rimat heittämällä.
The Operative: No One Lives Forever on todellakin yksi modernin pelihistorian suurista klassikoista, ainakin pelin oman faniryhmän mielestä. Eikä ihme, sillä vielä 26 vuotta myöhemminkin se tuntuu monella tavalla todella modernilta ja harvinaislaatuiselta peliltä. Pelaaja ohjastaa agentti Cate Archeria, joka työskentelee 60-luvun brittiläiselle tiedusteluorganisaatiolle. Siis sellaiselle, jonka asenteet ovat jämähtäneet jonnekin 40-luvulle ja jossa sikarinsavu täyttää käytävät.
Archer on sukupuolensa johdosta heitetty tekemään tusinahommia, mutta tilaisuus tarjoutuu vihdoin, kun mystinen salamurhaaja pistää järjestön agentteja palasiksi sellaista vauhtia, että järjestön on pakko turvautua siihen viimeiseen oljenkorteensa. Vauhdikkaassa ja elokuvamaisessa introssa nähdään, kun kukkia uhriensa ruumiiden luo jättävä salamurhaaja pistää agentteja vaakatasoon myös Suomessa, vaikka kieltämättä pelin versio Helsingistä onkin vain hieman sinne päin. Mutta hei, torille! Jos sellainen siis No One Lives Foreverin Helsingistä löytyy.
Välittömästi käy selväksi, että No One Lives Forever tihkuu kehnon maantieteen ohella myös tyyliä. 60-luvun agenttileffat ovat tietenkin inspiroineet maailman ilmettä, hahmojen asusteita ja muita konkreettisia juttuja, mutta myös tarinankerronnan tyyliä. Täytyy nostaa kehitystiimille hattua siitä, että he ovat onnistuneet vangitsemaan näiden hyvin persoonallisten agenttileffojen kuvakulmat ja otosten tyylit näin hyvin peliinsä. Ja harvassa ovat ne pelit, joiden alussa nähdään hyvin James Bond –tyylinen, psykedeelinen intro, jossa päähahmo tanssii pelin kehittäjien nimien ja muiden lavasteiden keskellä. Tämä olisi kovaa kamaa vielä nytkin, saati sitten 26 vuotta sitten!
Eikä se tyyli siitä myöskään vähene pelin alkaessa. Koska kyseessä on agenttiseikkailu, pelaaja pääsee tietenkin tekemään agenttijuttuja. Cate Archerilla on mukanaan esimerkiksi hiuspinni, joka toimii sekä tiirikkana että myrkytettynä tikarina, sekä ”hyvin huomaamattomia” räjähtäviä huulipunatuubeja, jotka näyttävät käsikranaateilta, joiden huipulle on töötätty huulipunapötkö. Hölmöä? Tietenkin, mutta tarkoituksella. No One Lives Forever kun on myös komedia. Ja se on vieläpä se viidakon harvinaisin eläin, eli oikeasti hauska komediapeli.
Välianimaatioiden ohella huumoria löytyy runsaasti maailman yksityiskohdista. Vihollisjärjestön sinne tänne jättämät muistiot saattavat vaikka pyytää järjestön työntekijöitä panostamaan erityisesti unisäteen varastamiseen, koska järjestön pomo on kärsinyt viime aikoina unettomuudesta. Samalla nämä hauskat muistiot voivat myös tarjota pelaajalle hyödyllistä infoa. Vai valittaa joku taas huolto-osastolle siitä, miten järjestön salainen tukikohta on täynnä rottia, jotka puskevat sisään hylätyn kaivon kautta? Ehkä kannattaa siis itsekin pitää silmät auki hylättyjen kaivojen varalta!
Tai ehkä välianimaatiossa pääpahiksen kätyri esittää tälle hyvän kysymyksen: jos agentti Cate Archer kerran on järjestömme suurin vihollinen ja vaara, joka täytyy ehdottomasti tappaa, miksi pomo ei itse tappanut tätä, kun äsken sai Archerin tähtäimiinsä? No tietenkin sen takia, että hän tuli nälän sokaisemaksi. Tai siis… Kostonhimonsa. Hauskaa!
Rehellisyyden nimissä on todettava, että kaoottinen kehitysjakso ja tiheästi vaihtunut suunnitelma näkyvät kyllä myös lopputuloksessa. Pelin muutamat osa-alueet on tehty vähän sinne päin ja tuntuu vähän hassulta, että esimerkiksi tähtäimellä varustetulla tarkkuuskiväärillä ammuskellaan vain lonkalta, koska peliin ei ole koodattu ollenkaan mahdollisuutta katsoa tähtäinten läpi. Hyvin se silti toimii, mutta onhan se outoa.
Modernin pelaajan perspektiivistä No One Lives Forever on myös siitä hieman hankala tapaus, että sen teknologia putosi kärryiltä jo vuosikausia sitten. Enkä tarkoita vain sitä, että pelin sinänsä kyllä tyylitellyt hahmot ja maisemat näyttävät vuonna 2026 aika karuilta. Vaan enemmänkin sitä, että peli ei toimi moderneilla tietokoneilla, eikä sitä voi edes ostaa mistään.
Hätä ei toki ole lopulta suunnaton, koska peli on vapautettu ilmaisjakeluun ja sen innokkaat fanit ovat tehneet siihen omia päivityksiään, jotka korjaavat yhteensopivuusongelmat ja lisäävät mukaan kipeästi kaivattuja pieniä ominaisuuksia. En linkkaa niihin suoraan, mutta ”No One Lives Forever Revival”-haun suorittavat voivat yllättyä iloisesti.
Suosittelen tekemään näin, sillä No One Lives Forever on erinomainen ja vieläpä hyvin uniikki kokemus. Peli sai muutamaa vuotta myöhemmin jatko-osan ja sittemmin innokkaat No One Lives Forever –fanit ovat yrittäneet kehitellä omia henkisiä perillisiään, mutta originaali on yhä originaali. Hauska, tyylikäs ja viihdyttävä, sekä edelleen ehdottomasti pelaamisen arvoinen.
Miikka Lehtonen