Ennen vuotta 2009, sarjakuviin perustuvat pelit olivat enimmäkseen kehnoja tai jopa suorastaan luokatonta tuubaa. Esimerkiksi Super-Man 64 kuuluu ansaitusti kaikkien aikojen huonoimpien pelien listalle, eikä se olisi sillä listalla ihan yksin.
Niinpä juuri kukaan ei varmasti odottanut paljon mitään, kun Eidos ilmoitti vuonna 2007 työstävänsä taas uutta Batman-peliä, varsinkaan kun asialla oli joku tuntematon brittistudio, joka oli aiemmin tehnyt vain surkean vastaanoton saaneen mellakkapoliisipelin.
Voiko tuloksena siis olla mitään muuta kuin täyttä roskaa? Täytyy myöntää, että olin itsekin hyvin yllättynyt, kun elokuussa 2009 julkaistu peli oli helposti kaikkien aikojen paras sarjispeli ja niin huikea teos, että se käytännössä jälleen kerran taas aloitti oman genrensä, jota muut sitten kopioivat vuosien ajan.
Se peli oli tietenkin Batman: Arkham Asylum.
Batman: Arkham Asylum oli… No, ollaan rehellisiä: se oli ja on edelleen yksi pelihistorian parhaista supersankaripeleistä, koska se oli niin täysin erilainen ja suunnittelultaan niin kunnianhimoinen ja rohkea peli. Ja se on edelleen yksi historian parhaista supersankaripeleistä vielä 17 vuotta myöhemmin, koska käytännössä kaikki myöhemmät supersankaripelit ovat kopioineet sen ideoita vaihtelevalla, usein vaisulla, menestyksellä.
Lue myös: Yksi pelihistorian parhaista peleistä synnytti ehkä historian väsyneimmän meemin
Arkham Asylum ei ole mikään perustason mätkintäpeli, vaan käytännössä kolmannesta persoonasta pelattava niin kutsuttu metroidvania-peli. Kepakkomies on pysäyttänyt Jokerin epäonnistuneen pankkiryöstön ja toimittanut kaverin taas Arkhamin parantolaan nauttimaan äärimmäisen rajoitetusta ja turvallisesta vankilaelämästä, mutta voi ei! Se olikin Jokerin salajuoni! Kaveri oli nimittäin junaillut satoja kätyreitään evakkoon toisista vankiloista niiden mystisten tulipalojen jälkeen ja pakenee matkalla selliinsä. Mutta ei suinkaan ulos vankilasta, vaan syvemmälle sen syövereihin, ottaen koko paikan haltuunsa ja vapauttaen kaikki sen vangit jahtaamaan Batmania.
Idea on erinomainen, koska se rajaa pelin tapahtumaan yhteen tiiviiseen paikkaan. Maksimiturvatason vankilat ovat tunnetusti aika tiukkaan lukittuja paikkoja, joten kun Jokeri kääntää kaikki paikan turvakeinot Batmania vastaan, pelaaja joutuu keksimään ja löytämään keinoja avata koko ajan lisää saaresta tutkittavakseen.
Kuten muutkin hyvät metroidvaniat, myös Arkham Asylum osaa kiusoitella pelaajaa hyvin. Pelin alusta saakka näkee vaikka lukittujen energiaseinien takana olevia esineitä, joiden luokse ei tunnu mitenkään pääsevän. Batmanin ”etsivänäkö”, vaihtoehtoinen katselutila, joka korostaa ympäristössä olevia esineitä ja hahmoja, kertoo, että tiellä on milloin mikäkin este. Hakkerointia kaipaava turvalukko, tiiliseinä, jonka voisi räjähteillä paukauttaa pois edestään tai mitä nyt sattuukin olemaan. Ja näin heti on selvää, että en NYT voi tehdä mitään asialle, mutta tulen pelin edetessä saamaan jonkin uuden työkalun, jolla tämän tyyliset esteet saa avattua. Ja näin pelimaailma aukeaa tarinan edetessä askel kerrallaan, tarjoten uusia reittejä kohti seuraavia tarinan kohtauksia, mutta myös uusia sivupolkuja ja –tehtäviä, joita pelin hurmaamat pelaajat voivat sitten palata jahtaamaan.
Ja voi pojat, se tarina! Kuten kaikki muutkin hyvät Batman-tarinat, sekä myös lukemattomat muut myöhemmin julkaistut uuden aallon supersankarisarjikset, myös Arkham Asylum ammentaa inspiraatiota Grant Morrisin ja Frank Millerin klassisista sarjakuvista, ollen näin tyyliltään synkeä. Ei mitään kurjuuspornoa, mutta meno on tarkoituksella kaukana vaikka Adam Westin tai Tim Burtonin korneista Batman-toteutuksista.
Lue myös: Retrostelussa Resident Evil -klassikko, jota useimmat eivät ole pelanneet
Todella mainiona vetona pelin kehittänyt Rocksteady tajusi jo varhaisessa vaiheessa, että he eivät olleet maailman parhaita Batman-kirjoittajia, joten projektin kirjoittajaksi palkattiin Paul Dini, joka oli ollut mukana tekemässä erinomaista Batman: The Animated Series –sarjaa. Dini taas puolestaan tajusi, että hän ei ollut ehkä maailman paras videopelien kehittäjä, joten osapuolet tekivät pelin parissa tiivistä yhteistyötä. Dini kirjoitti ja ideoi, Rocksteadyn tyypit antoivat palautetta ja vetivät suitsista, kun mopo uhkasi karata käsistä.
Millerin ja Morrisin sarjakuvien ohella inspiraationa toimi tiettävästi myös pelin kehitysprojektin alkuvaiheissa julkaistu Bioshock-peli, mikä ei tietenkään ole yhtään yllättävää. Rapturen huikean tyylikäs maailma ja sen niin kutsuttu ”ympäristön tarinankerronta” tietenkin saivat jokaisen pelisuunnittelijan kiinnittämään aikanaan huomiota. Jälleen on todettava, että heikomman tiimin käsissä tämäkin Rapture-kopiointi olisi voinut lipsahtaa huonoille poluille, mutta Rocksteadyn tyypit onnistuivat tasapainottelussaan.
Tuloksena on synkeä maailma, joka tuo tyyliltään vahvasti mieleen vaikka New Yorkin goottilaisen arkkitehtuurin ja joka houkuttelee heti tutkimaan, sekä on myös ladattu täyteen hauskaa pelattavuutta.
Yksi Arkham Asylumin suurimmista innovaatioista oli sen taistelusysteemi, jota käytännössä kaikki kolmannen persoonan supersankaripelit ovat sittemmin kopioineet. Pinnallisesti yksinkertainen ja täten helposti opittava, mutta lopulta tyydyttävän haastava, systeemi keskittyy kolmen napin ympärille: yhdellä lyödään, toisella väistetään, kolmannella tainnutetaan vihollisia hetkeksi. Mukaan on tungettu reippaasti avustusta, jonka ansiosta pelaaja tuntee koko ajan olevansa itse Batman pyörähdellessään iskujen tieltä ja nuijien vihollisen toisensa jälkeen maan rakoon. Tyydyttävä kombosysteemi ja sitä hyödyntävät, pelin edetessä käyttöön aukeavat erikoisliikkeet viimeistelevät kokonaisuuden. Arkham Asylumin taistelu oli niin hauskaa, että en missään vaiheessa edes yrittänyt väistellä kohtaamisia vihollisten kanssa, vaan pieksin kaikki rikolliset mielelläni lasarettiin. Hmm, onkohan tämä lopulta sittenkin hieman huolestuttava persoonallisuuspiirre?
Lue myös: Neuvostoliitossa kaikki oli paremmin: Super Mario -pelejäkin oli yli 15!
Mutta ei Batman tietenkään vain piekse yhteiskunnan syrjäytyneitä sairaalaan, hän myös vaanii näitä varjoista ja todellisena pelisuunnittelun huippusuorituksena Arkham Asylumin hiiviskelyosiot eivät ole karmeaa roskaa, joka tuhoaa ilon elämästä ja saa toivomaan kuolemaa.
Normaalin taistelusysteemin tavoin myös hiiviskelykohtaukset on suunniteltu niin hyvin, että pelaaja tuntee olevansa kuin varjo yössä, joka herättää kauhua pahisten keskuudessa singahdellessaan kaikkialla kätevästi olevien gargoilien välissä, ryömiessään ilmastointiputkissa tai virittäessään ansoja vihollisille. Kun pahikset alkavat putoilla pois kohtauksesta, näiden kaverit muuttuvat koko ajan hermostuneemmiksi ja alkavat pian säikähdellä ja räiskiä varjojakin. Valtavan tyydyttävää ja jälleen todella erinomaisena suorituksena tasapainotus on tehty erinomaisen hyvin. Puolivaloilla ei voi pelata, mutta jos jaksaa vähänkään yrittää, tuloksena on hauskuutta.
Niinpä ei olekaan mikään yllätys, että Arkham Asylum oli aikanaan valtava hitti. Se sai todella positiivisia arvosteluja ja myi valtavan hyvin, päätyen saman tien lukemattomille vuoden peli –listoille. Vielä nytkin, miltei 20 vuotta myöhemmin, sitä pidetään yhtenä genren parhaista peleistä ja nostaapa moni sen jopa kaikkien aikojen parhaiden pelien listoilleenkin. Enkä lähde väittelemään heitä vastaan, Batman on sen ansainnut.
Pelasin itse pelin aikanaan puhki ensin Xbox 360:lla ja myöhemmin PC:llä Vuoden peli –juhlapainoksen myötä. Tälläkin kertaa minun piti vain hieman verestää muistoja ja napsia videota juttua varten, mutta niin siinä taas kävi, että olin kuin huomaamatta pelannut Steam-versiota useiden tuntien ajan ja alkoi jo nälkä hieman painamaan.
Arkham Asylum sai vuosien varrella parikin jatko-osaa, Batman: Arkham Cityn ja Batman: Arkham Knightin, jotka laajensivat skaalaa kaikin puolin. Ne olivat molemmat ihan hyviä pelejä, mutta eivät tavoittaneet sitä alkuperäisen huikeutta.
Rocksteadyn taival taas päättyi samalla tavalla kuin monen muunkin studion. 2020-luvun alkuvuosina firmaa ravisteli ensin skandaali, kun useat sen naispuoliset työntekijät nostivat yhdessä kanteen syrjinnästä ja muusta sopimattomasta käytöksestä, minkä jälkeen niin kutsuttu live game –kuume viimeisteli firman. Rocksteady palkattiin kehittämään livepeliksi suunniteltua Suicide Squad –peliä, joka ei sitten lopulta tuottanutkaan loputtomia miljardeja julkaisijalle, joten studiolta heitettiin porukkaa pihalle molemmilla käsillä.
Vaikka juuri nyt studion tulevaisuus näyttääkin vähintään kyseenalaiselta, ainakin sen yhden kerran paljon pienempi ja innokkaampi tiimi onnistui jutussa, jota pidettiin sitä ennen mahdottomana. He tekivät supersankaripelin, joka ei ollut vain hyvä, vaan yksi kaikkien aikojen parhaista peleistä.
Miikka Lehtonen