Jos satuit olemaan elossa 80- tai 90-luvulla, törmäsit taatusti NESin monipelikasetteihin. Enkä tarkoita nyt konsolin mukana toimitettua kasettia, joka sisälsi Duck Huntin ja Super Mario Brothersin, vaan niitä ”100 peliä kasetilla!”-paskeita, joita sukulaiset rahtasivat aina kotiin etelänmatkoiltaan. Ja toki näitä moduuleita julkaistiin muillekin konsoleille, mutta koska NES oli 80-luvun ylivoimaisesti suosituin konsoli, joka nautti pitkästä elämänkaaresta läntisen maailman ulkopuolella, se oli näiden piraattimoduulien ykköskohde.
Koska siitähän näissä moduuleissa yleensä oli kyse: piratismista. Joku tunki pari suosittua peliä moduulille ja sitten heitti mukaan vinon pinon niiden modattuja versioita kasvattamaan pelien lukumäärää ja näin se uusin vanhojen sukulaisten vedättäjä oli valmis.
Mutta tosiaan paino on sanalla ”yleensä”. Osa näistä moduuleista oli ihan laillisia, vaikka toki usein niidenkin laatu oli äärettömän kyseenalainen, ymmärrettävistä syistä. Jos joku teki hyvän pelin, miksi tunkea se mukaan moduulille 14 muun pelin kanssa, kun sitä voisi myydä yksinäänkin ja näin netota täydet rahat pienen osuuden sijaan?
Lue myös: Hyvät naiset ja herrat, tässä on historian surkein Resident Evil!
Se varmasti tunnetuin monipelikasetti on Action 52, joka sisälsi 51 surkeaa peliä, sekä myöhemmin kulttiklassikon maineeseen nousseen Cheetahmen-pelin. On korostettava, että sekin oli surkea peli, mutta ainakin sillä riittää ystäviä, vaikkakin sitten ironisesti.
Toinen laillisten monipelimoduulien suuri nimi on Maxivision 30-in-1, joka muistetaan parista jutusta. Ensinnäkin siitä, että se on yksi pelihistorian törkeimmistä vedätyksistä, mutta myös lisäksi siitä, miten sitä markkinoitiin. Koska voi pojat, tässä riittää pureskeltavaa!
Maxivixion 30-in-1-moduulin taustalta löytyy surullisen kuuluisa American Video Entertainment, joka tienasi 80-luvulla kyseenalaista mainetta tehtailemalla aivan luokattoman surkeita NES-pelejä kuin liukuhihnalta. Pelit näyttivät ja kuulostivat kamalalta, eikä pelattavuus ollut paljon parempaa tasoa, joten ei ole hirveä yllätys, että moni firman peleistä löytyy usein NESin huonoimpien pelien listoilta.
AVE sai Maxivisionilta, historian hämäriin painuneelta lasvegasilaiselta julkaisijalta, tehtäväkseen kasata 30 pelin kokoelman, joka sisältäisi pelejä AVEn valikoimien ohella Color Dreamsilta ja muilta usein tälläkin palstalla vierailleilta laatukehittäjiltä. Toimeksiantajalla oli oletettavasti suuri varasto niin kutsuttua nenäkarkkia, koska ideat olivat hämmentävän lennokkaita.
Maxivision 30-in-1 nousi suuren yleisön tietoisuuteen, kun kaikenlaiset TV:n kauppakanavat alkoivat puskea ulos puolen tunnin mittaista mainosvideota, jossa pino lapsia osallistui olevinaan peliturnaukseen. Turnaus oli tietenkin feikki, mikä sopii hyvin yhteen videolla nähtävien julkkisten kanssa. Firma kun pisti rahaa palamaan ja palkkasi videolle Hulk Hoganin, The Honkey Tonk Manin, Paul Orndorffin, Koko B. Waren ja muita 80-luvun ammattipainikuvioista tuttuja nimiä.
Lue myös: Voiko surkea peli olla samalla muistamisen arvoinen klassikko?
Kaverit eivät tietenkään tienneet mitään peleistä tai pelaamisesta, mutta se ei tahtia haitannut. Videon tarkoituksena oli tietenkin myydä tätä 30:n pelin kokoelmaa, jonka pelejä lapset turnauksessa olevinaan pelasivat. Videon luultiin jo kadonneen historian syövereihin, kunnes Video Game History Foundation -säätiö onnistui löytämään ja digitoimaan hyvin laadukkaan kopion, palauttaen Maxivixion 30-in-1:n taas otsikoihin.
Kokoelman ostaneita odotti aikanaan ikävä yllätys, sillä kun Maxivision 30-in-1 vihdoin saapui, se oli muuttanut nimeään ja olikin nyt Maxivision 15-in-1. Hups. Kävi ilmi, että Maxivisionilla ei ollut lupaa käyttää suurta osaa moduulille valittuja pelejä ja lisäksi ne fyysiset muistipalikatkin olivat aika kalliita, joten kun laittomuudet oli karsittu pois ja voittomarginaaleja viilattu hieman suotuisammiksi, ostajat saivat luvatun 30 pelin sijaan 15 peliä.
Ja voi pojat, millaisia pelejä ne olivatkaan!
Kukaan tuskin yllättyy hirveästi kuullessaan, että Maxivision 15-in-1 ei sisällä yhtään hyvää peliä, tai mitään edes lähes hyvää. Kun valikoiman helmenä toimii luokattoman surkea räiskintäpeli Chiller, jonka retrostelimme muutamaa kuukautta sitten, tarjolla on selkeästi jotain harvinaislaatuista: surkea mah-jong, surkea pasianssi, surkea blackjack. Tai miten olisi Tetris-henkinen puzzlepeli, jonka taustamusiikki on paras ikinä kuulemani kuvaus siitä, miltä vaikea masennus tuntuu, ja jossa tarkoituksena on pinota saman muotoisia numeropalikoita?
Jos nämä eivät miellytä – enkä todellakaan ihmettele, jos näin on – niin aikaansa voi viettää myös F-15 City Warin parissa! Se on noin kolmen FPS:n nopeudella pyörivä räiskintäpeli, joka toistaa samaa 30 sekunnin pelisilmukkaa loputtomiin? Eikö kelpaa? No jopa on nirsoa porukkaa! Miten olisi sitten vaikka Menace Beach, ehkä historian surkein skeittipeli, joka tuo parhaiten mieleen ne feikkivideopelit, joita näkee joskus CSI: Miamissa ja muissa halvoissa TV-sarjoissa?
Lue myös: FROM Softwaren ensimmäinen soulsborne-peli sai aikanaan tylyn vastaanoton
Ja tästä kaikesta joutui vuonna 1992 pulittamaan 199 taalaa. Toistan, koska pelkään, että joku kuvitteli minun hukanneen desimaalipilkun: hinta oli satayhdeksänkymmentäyhdeksän taalaa, eli inflaation huomioiden yli 400 euroa vuoden 2026 rahassa. Kyllä varmasti kaikkia osallisia nauratti, kun hirvittävän hintainen peli sisälsikin puolet vähemmän pelejä kuin luvattiin!
Toisaalta, pelien laadun huomioiden se on ehkä hyvä juttu. 15 surkeaa peliä kun saattavat vielä jättää uhrinsa sairaalakuntoon, mutta 30 olisi taatusti ollut kohtalokas annos.
Miikka Lehtonen