Ei siitä pääse mihinkään, että ammattipaini, tai kuten se nykyään Suomessa tunnetaan, showpaini, on pahuksen hienoa puuhaa. Itse hullaannuin lajiin joskus hyvin nuorena miehenä, kun näimme mummon luona Sky Sportsilta jotain antiikkista WWF-painia. 40 vuotta myöhemmin olen yhä samalla tiellä, vaikka maku on toki vuosien varrella hieman muuttunut.
Vuosituhannen vaihde oli tavallaan painihistorian kuuminta aikaa, sillä silloin WWF — nykyään WWE — ja jo aikaa sitten haudattu WCW kävivät niin kutsuttua ”maanantai-illan sotaansa”. Käynnissä oli historiallisen kova kamppailu Yhdysvaltojen ykkössarjan asemasta, joka päättyi lopulta siihen, että WCW:n johto perseili koko firman kumoon ja tiettävästi WWF-pomo Vince McMahon osti koko sarjan konkurssipesän muutamalla miljoonalla taalalla.
Vuosituhannen vaihde oli myös painipelien ystävien kulta-aikaa, sillä silloin japanilainen AKI Corporation kehitti pelejä, joita pidetään yhä, yli 25 vuotta myöhemmin, historian parhaina. Tutustuimme jo aiemmin siihen omaan suosikkiini, WCW/NWO Revengeen, mutta hypätään nyt kilpailijoiden leiriin pelaamaan sitä AKI Corporationin viimeistä painipeliä, WWF No Mercyä.
On tavallaan harhaanjohtavaa puhua AKI Corporationin painipeleistä genren parhaina, koska tällainen sanamuoto antaa ymmärtää, että niillä olisi ollut muitakin hyviä kilpailijoita, ja nämä vain olivat porukan parhaat. Todellisuus on, että oikeasti hyviä ja viihdyttäviä painipelisarjoja on ollut historiassa suunnilleen kaksi: AKI Corporationin pelit ja legendaarinen Fire Pro Wrestling –sarja. Näiden ohella Japanissa on nähty muutamia yksittäisiä hauskoja pelejä, eikä toki voi myöskään unohtaa NESin legendaarista Tecmo Pro Wrestlingiä, mutta vuosituhannen vaihteen aikaan varsinkin länsimaissa oli hyvin hiljaista.
Lue myös: Retrostelussa WCW/NWO Revenge – se kaikkien aikojen paras painipeli
AKIn painipelit ovat aina olleet omaa luokkaansa useistakin syistä. Niiden suurimmat kilpailijat, Yuke’sin kehittämät pelit, nojasivat liikaa siihen ”mitä jos painipeli olisi tappelupeli?”-asetelmaan, tuottaen pelikokemuksen, joka oli älyttömän turhauttava, koska hyökkäysten torjuminen ja kääntäminen olivat liian helppoja puuhia. Toki torjunnat ja hyökkäysten käännöt löytyvät myös AKIn peleistä, mutta ne ovat harvinaisempia ja enemmänkin seurausta siitä, jos yrittää liian kovaa hyökkäystä liian nopeasti. AKI kun tajusi sen, että oikeat painimatsit on suunniteltu seuraamaan draaman kaarta, jossa matsi rakentuu ajan myötä kohti huipennustaan.
Lisäksi niiden mekaniikat onnistuivat tasapainottelemaan mainiosti helpon lähestyttävyyden ja syvyyden välimaastossa. Nyypätkin oppivat pelaamisen nopeasti ja vaikka pelin taitokatto oli kohtalaisen korkealla, useat sekaporukan illanistujaiset todistivat, että kaikilla oli silti hauskaa.
Mutta tämä kaikki on ollut totta niistä AKIn ensimmäisistä painipeleistä saakka, joten mikä tekee WWF No Mercystä sen äärimmäisen pelin, sen vuosikausien työn multihuipentuman, jossa kaikki on paremmin kuin ennen? No, ihan rehellisesti sanoen erot sarjan aiempiin peleihin eivät ole suunnattomia. Koska kyseessä on virallinen WWF-tuote, pelistä löytyy esimerkiksi mahdollisuus pelata ”Royal Rumble”-matseja, joissa tarkoituksena on heittää vastustajia kehäköysien ylitse yksi kerrallaan ja näin olla viimeinen selviytyjä. WWF ei toki keksinyt niin kutsuttuja ”Battle Royale”-matseja, mutta heidän oma versionsa löytyy tietenkin vain virallisista peleistä.
Suurempi uudistus on se, että WWF No Mercy sisältää myös niin kutsutut tikasmatsit, jotka nostivat länsimaissa profiiliaan vauhdilla vuosituhannen vaihteessa. Niiden tarkoituksena on kivuta tikkaita pitkin taivaisiin, vetämään alas kehän yläpuolella roikkuva mestaruusvyö, mutta tietenkin sitä ennen niitä tikkaita käytetään aseina jos jonkinlaisilla tavoilla. Rehellisesti sanoen WWF No Mercyn tikasottelut kärsivät siitä samasta ongelmasta kuin kaikki muutkin painipelien pelitilat, mutta korostetummin: jos ei luottaa siihen, että sen matsin dramaattisen huipennuksen jälkeen vastustaja pysyy kanveesissa siihen asti, että saa hitaasti kivuttua tikkaiden nokkaan ottamaan vyön haltuunsa, matsit kestävät eeppisen pitkään kun alakynnessä ollut vastustajakin ehtii aina nousta ylös ja kaataa tikkaat.
WWF No Mercy ei ole tosiaan mikään suunnaton harppaus eteenpäin painipelien saralla ja osittain voisin sanoa jopa, että AKIn huomio on keskittynyt epäoleellisiin asioihin. Peliin on yritetty tunkea esimerkiksi videota, mikä on kyllä ymmärrettävää, koska esimerkiksi kaikilla painijoilla oli — ja on — omat sisääntulovideonsa, jotka pyörivät sisääntuloreitin laidoilla olevilla eeppisillä videoruuduilla. Mutta Nintendo 64:n pelimoduuleissa ei riittänyt tietenkään muistia mihinkään videon tapaiseenkaan, joten niiden sijaan kuunnellaan todella tuhnuista samplattua musiikkia ja katsellaan, kun koko ruudun kokoiseksi venytetyt postimerkit välkkyvät ruudulla. Sain melkein sympaattisen epilepsian menoa katsellessani.
Ja toki lopulta myös pelin viehätykseen vaikuttaa paljon se, miten paljon on itse kiintynyt sen painijoihin. Olin itse nuoruudessani enemmän WCW:n miehiä, joskin vuosituhannen vaihteessa olin jo vajonnut sen verran syvälle, että katselin japanilaista painia ja amerikkalaisia extreme-sarjoja. Vaikka esimerkiksi taiteilijanimillä Mankind, Dude Love ja Cactus Jack paininut Mick Foley onkin kaikkien aikojen suosikkejani, niin kutsutun ”Attitude Eran” WWF jätti minut kylmäksi Jerry Springer –henkistä tosi-tv-tauhkaa tavoittelevalla menollaan. Ja tietenkin, kun tietää kaikki ne oikeasti karmeat rikokset, joista WWF:n omistajia ja avainhenkilöitä on sittemmin syytetty, on vaikea hymyillä heidän virtuaaliversioilleen.
Lue myös: Retrostelussa Fire Pro Wrestling D, joka näyttää karulta, mutta on painifanin unelma
Niinpä, vaikka on todettava, että tietyllä tavalla WWF No Mercy todellakin on se kehittynein AKIn painipeleistä, se ei todellakaan ole se oma suosikkini. Se kunnia kuuluu edelleen WCW/NWO Revengelle, jossa kaikki oli jo riittävän hyvällä tasolla.
Vaikka AKI lopettikin painipelien kehittämisen tähän, firman taru ei suinkaan loppunut, vaan jostain täysin käsittämättömästä syystä he suuntasivat seuraavaksi katseensa amerikkalaisen rap-musiikin maailmaan ja kehittivät pelejä, joissa räppärit ja heidän kaverinsa pieksivät toisiaan kujilla. Eikun ihan oikeasti. Mutta se on toisen päivän juttu, se.
