Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun numerossa 239. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Vaikeampaa kuin oikea skeittaus?
On heti alkuun selvää, ettei tämä ole peli ihan jokaiselle ohjainta käsissään pitelevälle. Session: Skate Sim vaatii ehtaa skeittaajan mielentilaa, jotta siitä saisi mitään irti.
Sessionia pidetään Electronic Artsin Skate-sarjan henkisenä jatkajana, mutta tosiasiassa se on aika kaukana siitä. Vaikka Skate-sarjan pelitkään eivät olleet ohjauksensa puolesta helpommasta päästä, ne olivat sentään omaksuttavissa melko kohtuullisella harjoittelulla. Session sen sijaan alkaa kiusata lihasmuistiin vuosien ajan opeteltuja komentoja, eikä niistä ole helppoa päästää irti.
Lautailijaa ohjaillaan liipaisimista, jotka simuloivat vartalon liikkeitä. Vartalon painopisteen siirtäminen vasemmalle saa myös skeittaajan kaartumaan samaiseen suuntaan. Sauvoilla ohjaillaan vain jalkoja, joten vasemman sauvan työntely ei saa lautailijaa kääntymään. Vaikka tämä ei kuulosta kovin monimutkaiselta, se vaatii pitkän totuttelun, eikä edes aina silloin luonnistu. Aivot vain haluavat ohjata pelihahmoa vasemmalla sauvalla.
Kummallekin jalalle on siis oma sauvansa, ja skeittitemppuja syntyy, kun jalkoja liikuttelee oikeaoppisesti. Olliessa taaempi jalka polkee dekkiä taaksepäin ja etummaista liu’utetaan eteenpäin. Kickflipissä tai heelflipissä taas etummaista jalkaa potkaistaan haluttuun suuntaan, mikä saa dekin pyörähtämään.
Kun käännytään Fakie-asentoon, kaikki ohjauskomennot kääntyvät myös peilikuvaksi, eikä tällöin tietenkään enää mikään tunnu onnistuvan. Ja taas totutellaan.
Grindaaminen on myös pirullisen vaikeaa. Vahvasti fysiikkaan pohjautuva pelattavuus ei anna armoa, vaan otsalohko napsahtaa betoniin, jos painopiste on vähänkään väärin. Itse asiassa jo tasaisella alustalla skeittaaminen on haastavaa, sillä hipaisukin esimerkiksi penkkiin tai tolppaan saa skeittaajan suukottamaan asfalttia.
Aloittelijoiden iloksi ohjattavuutta saa säädettyä todella monipuolisesti. Kun sen säätää hallitsemaan aina samasta sauvasta takimmaista ja etummaista jalkaa, muuttuu pelattavuuskin vähemmän aivoja kiduttavaksi. Säätämällä Sessionista voi saada hieman helpomman pelin, mutta toisaalta pelattavuuden helpottaminen sotii hieman pelin perusideaa vastaan.
Session sisältää tehtäviä sekä päivä- ja viikkohaasteita, mutta tehtävät ovat lähinnä rasittavia ja pirullisen vaikeita, ja ne jäävätkin äkkiä tekemättä. Tehtävänä on useimmiten kasa erilaisia temppuja, jotka on suoritettava määrätyllä alueella. Tehtävää annettaessa peliltä saa suuntaa antavat vinkit, mutta ne ovat vaikeaselkoisia, eikä niitä saa uudelleen näkyviin, jos niitä ei heti tajunnut tai keskittynyt niiden kuunteluun. Toivottuja temppuja ei myöskään saa kovin helpolla onnistumaan, ja usein jää fiilis, että haluttu temppu tuli tehtyä, mutta peli ei sitä tunnista. Session on parhaimmillaan, kun ei edes yritä suorittaa mitään tehtävää, vaan skeittaa vaan omaksi ilokseen, löytää hyvän spotin ja alkaa kehitellä jotain luovaa siinä. Pitkät raput ja niiden kaiteet ovat suorastaan unelmien täyttymyksiä, ja koska onnistuminen on niin vaikeaa, se saa aikaan hyvän fiiliksen.
Hämmentävää on, ettei pelissä ole grab-temppuja ollenkaan ja rampit ovat pelin fysiikkamoottorille mahdoton pala. Oikeastaan on yhdentekevää, skeittaako ramppiin ylöspäin vai koettaako sitä laskea alas, sillä melkein poikkeuksetta tapahtuu jotain sekavaa. Vaikka Session onkin virallisesti julkaistu peli, se tuntuu monelta osin vielä keskeneräiseltä. Valikoista löytyy esimerkiksi ominaisuuksia, jotka eivät vielä ole valmiita mutta jotka voi kokeilumielessä jo kytkeä päälle. On hyvin mahdollista, että vuoden päästä Session on ihan erilainen peli kuin tällä hetkellä.