Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden elokuun numerossa 236.
Pysy tuoreimpien arvostelujen tasalla tilaamalla lehti tästä!
Verinen Castlevania
Kasibittiretroilu Nintendo NESillä, Commodore 64:llä ja jopa Game Boylla on nykyään hämmästyttävän suosittua. Jotkut tekevät historiallisesti autenttisia uusretroja alkuperäisten koneiden rajoituksilla, toiset taas lainaavat historiasta pikselityylin ja pelimekaniikkaa.
Infernax on jälkimmäistä sorttia. Se sukeltaa häpeilemättä NES-aikakauteen ja nostaa Konamin Castlevania– pelit jalustalle, jolla niitä kelpaa sekä palvoa että matkia – sillä pienen pienellä erolla, että Infernax läträä verellä. Jos se olisi julkaistu 1980-luvulla, se muistettaisiin vahvasti yhtenä aikakautensa kohutuimmista verikylpypeleistä. Tänään se ei aiheuta kuin hienoista huvittuneisuutta.
Hymähtelyä höystetään vanhan koulukunnan mekaniikoilla ja pelattavuudella. Sivulta kuvattu tasohyppelytoiminta omaa sekä roolipelien että metroidvanioiden aineksia. Niistä rakennetaan miekkamatka, joka ei sovellu kaikille nykypelaajille. Kuolema on yleensä iholla, eikä pelitilannetta voi tallentaa missä tahansa. Edessä on siis pitkiä tallusteluja ja taisteluja, joista palataan helposti vähintään 5–10 minuuttia taaksepäin.
Ramppaus tapahtuu kuitenkin hyvän asian puolesta. Pitkältä ristiretkeltä palaava soturi havaitsee kotimaansa joutuneen pimeyden alhaisimmista syövereistä nousseiden petojen ja hirviöiden uhriksi. Pyhä miekka ei siten jouda vielä auraksi, vaan sille riittää töitä. Päätarinan ohella pelaajalle kertyy uusia sivutehtäviä kansalaisten kanssa keskustellessaan. Voisivat mokomat tosin varustaa sankariaan pyyteettömästi sen sijaan, että tämä joutuu ostamaan tarvikkeita pedoilta putoavilla kolikoilla.
Infernax kunnostautuu kliseillään, sillä se lainaa muinaisuudesta muun muassa jo tyhjennettyjen ruutujen ja paikkojen hirviöillä täyttymisen heti, kun selkäänsä vähän kääntää. Pelaaminen nojaa vahvasti vastustajien liikeratojen ja liikkeiden tarkkailuun sekä oikeiden ajoitusten opetteluun. Silti peli ei ole epäreilu – vain vaikea. Virheistä rangaistaan heti, ja sitten ollaankin taas useamman ruudun takaisella tallennuskaivolla. Onneksi elämiä on sentään loputtomasti niin, että vaikka kuolo korjaakin, peli jatkuu.
Jos malttia riittää ja ajoituksiaan jaksaa treenata, Infernaxista löytyy hiljalleen lisää syvyyttä ja koukkua. Pelaaja oppii uusia taikoja ja kykyjä, ja aseet ja varusteet kehittyvät. Helpoksi peli ei silti muutu, sillä haasteet kasvavat samaan tahtiin.
Eräs hieno helpotus kuitenkin löytyy: huijauskoodit. Tekijät tietävät luoneensa vaikean pelin, joka voi turhauttaa. Jotkut eivät pääsisi alkua pidemmälle, joten apua voi hakea vaikkapa haavoittumattomuudesta. Läpipeluu on läpipeluu, tuli se millä eväin tahansa.
Infernaxin splatter-rakkauskertomus pikseleille on maukas sekoitus historiaa ja nykyaikaa, suolaa avohaavoille ja silittelyä. Se on audiovisuaalisesti kasaria, mutta se myös rakentaa kuvia ja tilanteita, joihin muinaiskoneet eivät olisi venyneet. Pelattavuus on skarppiudessaan ykkösluokkaa, ja upeiden pikselimaisemien loitsiminen nykynäyttöjen tarkkuuksille miellyttää silmää. Seikkailun uumenista löytyy myös runsain mitoin hienoja yksityiskohtia. Esimerkiksi vuorokausirytmin mukaan elävä maailma muuttuu pelatessa, ja pelaajan teot vaikuttavat ympäristöön. Edestakaisesta matkaamisesta, uusien taitojen oppimisesta ja aiemmin pääsemättömissä olleiden kohteiden avautumisesta rakentuu maukas silmukka, jonka parissa tarkasta hypähtelystä ja vaikeista taisteluista nauttivat viihtyvät.