Urbaani legenda väittää, että Nintendo-guru Shigeru Miyamoto totesi joskus nasevasti, että ”viivästetystä pelistä tulee aikanaan hyvä, mutta kiireellä julkaistu jää aina huonoksi”. Miyamoto ei toki oikeasti ikinä ole sanonut mitään tämän kaltaistakaan, mutta ei anneta faktojen häiritä hyvää tarinaa. Paitsi että… vaikka Miyamoto olisikin sanonut näin, väitehän ei edes pidä paikkaansa.
Ei se, että jotain peliä viivästytetään vuositolkulla tai se, että siihen upotetaan miljoonia euroja kehitysrahaa, takaa, että lopputuloksena on hyvä peli. Itse asiassa kaikki ohjelmistokehitystä tai pelinkehitystä harrastaneet tietävät turhankin hyvin, että loputtomiin pyöritelty ja tuunailtu projekti tuottaa harvoin mitään hyvää.
Jos tälle väitteelle kaivataan konkreettisia todisteita, niin katsetta ei tarvitse suunnata kovin paljon kauemmas kuin vuonna 2011 julkaistuun Duke Nukem Foreveriin, joka on kenties pelimaailman kuuluisin ikuisuusprojekti. Ja myös yksi pelihistorian karvaimmista pettymyksistä.
Tarinamme alkaa 90-luvun puoliväliin, jolloin 3D Realms julkaisi Duke Nukem 3D -räiskintäpelinsä. Pelistä tuli välittömästi suunnaton hitti, koska sen typerä huumori, aikaisekseen komea teknologia ja kehitystiimin peliin upottamat loputtomat pienet lelut erottivat sen edukseen massasta.
Lue myös: Muistatteko, kun Hulk Hogan kauppasi pelihistorian törkeintä vedätystä?
Jättimenestyksen innoittamana tiimi lähti heti työstämään jatko-osaa, Duke Nukem Foreveria. Peli julkistettiin vuonna 1997 ja George Broussardin lupausten mukaan julkaistaisiin jouluksi 1998. Näin ei toki tapahtunut, vaan peliä saatiin odottaa vuoteen 2011 saakka, joten kaikki muut kuin Chris ”Star Citizen” Roberts todennäköisesti huomaavat heti, että projekti ei mennyt aivan nappiin. Tarkemmin sanoen kaikki mahdollinen meni niin totaalisesti penkin alle, että peliä käytetään vieläkin esimerkkinä siitä, miten pelejä ei kuulu kehittää.
Duke Nukem Forever sai alkunsa Quake II -pelimoottorin päällä ja teki vuonna 1998 vaikutuksen pelitoimittajiin, kun kehitystiimi esitteli hyvin rajoittunutta demoaan messuilla. Hmm, mutta eikö pelin pitänyt ilmestyä vuonna 1998? Eikö se ole huono merkki, jos tiimillä ei ole muuta näytettävää kuin pieni kaistale pari kuukautta ennen julkaisua? On tietenkin, joten Broussard teki dramaattisen päätöksen: peli heitettiin roskikseen ja projekti aloitettiin uudelleen, tällä kertaa Unreal Engine -pelimoottorin varassa. Vuonna 1999 George Broussard ilmoitti taas, että Duke Nukem Forever oli teknologisesti vanhanaikainen paske ja että projekti aloitettaisiin uudelleen Unreal Enginen uusimmalla versiolla. Huomaammeko jo pienen kaavan?
Ongelmat eivät suinkaan rajoittuneet tähän, mutta pyörivät kyllä vuosien ajan samojen teemojen ympärillä. Studion perustanut Broussard halusi, että Duke Nukem Forever olisi täydellinen räiskintäpeli. Mikään peli ei voi tietenkään olla täydellinen, joten ennemmin tai myöhemmin projektia oli hierottu niin pitkään, että teknologia oli ajanut sen ohitse. Koska 3D Realms oli vielä tuolloin hyvin rahakas studio, mitään suurempaa painetta julkaista peliä ei ollut, joten Broussardin johdolla kuukausien työtä heiteltiin roskikseen kerran toisensa jälkeen ja tiimi palasi taas projektin pariin puhtaalta pöydältä.
Vuonna 2000 projektiin liittynyt kehittäjä paljasti, että studiolla ei ollut vielä mitään kunnon käsitystä siitä, millaista peliä he olivat kehittämässä, vaan tiimi oli onnistunut tuottamaan ainoastaan kourallisen pieniä teknologiademoja ja kokeellisia kenttiä. Eikä se tahti siitä parantunut. Tiimi kutistui vuosi vuodelta, kun kehittäjät kyllästyivät juoksumatolla ravaamiseen ja ottivat loparit. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 sama levy soi edelleen: projekti oli mennyt metsään ja piti aloittaa alusta, julisti Broussard.
Lue myös: Retrostelussa Duke Nukem 3D – onko Duke Nukemille enää tilaa vuonna 2019?
Vuonna 2009 – 11 vuotta alkuperäisen julkaisupäivän jälkeen – loppu näytti vihdoin tulleen. 3D Realmsin rahat oli kulutettu loppuun eikä uutta rahoitusta irronnut mistään, joten Broussard irtisanoi loput kehittäjänsä ja ilmoitti, että projekti oli historiaa. Tämä ei tietenkään ollut tarinan todellinen loppu, sillä vuotta myöhemmin Gearbox Software osti Duke Nukem Foreverin oikeudet ja teki sen, mihin Broussard ei pystynyt – kehitti pelin loppuun noin vuodessa.
Yli 14 vuoden kuolemanmarssi oli vihdoin ohitse. Duke Nukem Forever oli ulkona. Ja kun sitä oli kehitetty noin kauan, sen oli tietenkin pakko olla aivan älyttömän hyvä peli, vai mitä?
Vai mitä? Kaverit? Olihan se älyttömän hyvä peli?
Olin itse vuonna 2011 jo aktiivinen Something Awful -nettifoorumin käyttäjä, joten seurasin Duke Nukem Foreverin julkaisua sen suunnattoman aktiivisen pelifoorumin kautta. Julkaisupäivänä vuosia odottaneet pelin fanit postailivat foorumille kuvia itsestään pelilaatikon kanssa ja juhlivat vuosikausien odotuksen päättymistä. Iloa kesti pari tuntia, ennen kuin ensimmäiset ”hei kaverit… tämä ei tunnu kovin hyvältä peliltä”-reaktiot alkoivat kääntää aaltoa. Parin päivän päästä edes innokkaimmat nurkkapatriootit eivät jaksaneet enää näytellä, että 14 vuoden työn tuloksena olisi ollut muuta kuin karvas pettymys.
Lue myös: Yksi pelihistorian parhaista peleistä synnytti ehkä historian väsyneimmän meemin
Duke Nukem Forever on surkea peli miltei millä tahansa mittarilla, mutta se ei tietenkään ole mitenkään yllättävää. Lopputulos tuntuu juuri siltä, mitä viestit 3D Realmsin sisältä kertoivatkin: kokoelmalta pieniä minipelejä, joita on sitten yritetty venytellä pelin pitkittämiseksi, sekä niiden välissä olevilla hyvin geneerisillä räiskintäosioilla. Eikä ihme, kehitystiimillä oli kuitenkin vain noin vuosi aikaa hioa 3D Realmsilta saamansa jööti julkaisukuntoon ja siinä sivussa kääntää peli myös konsoleille. Nyt Duke Nukem ajaa monsteriautolla! Nyt Duke Nukem istuu tykkitornissa ampumassa muukalaisia! Nyt Duke Nukem ohjaa radio-ohjattavaa autoa labyrintissä!
Copypaste on laulanut selvästi urakalla, koska miltei kaikki pelin kentät koostuvat samojen pienten alueiden toistolta, jossa on sitten mukana pieniä muutoksia. Hirviöt ovat vähän eri paikassa. Palavat autot on vaihdettu toisiin malleihin. Mutta muuten mennään samoja polkuja kerran toisensa jälkeen. Mutta edes tämä ei ole se huonoin puoli pelistä.
Jo alkuperäinen Duke Nukem 3D tuntui vuonna 2011 asenteidensa osalta todella vanhanaikaiselta peliltä. Eikä siis nostalgisessa mielessä, vaan ”älkää antako vaarin sanoa mitään joulupöydässä”-mielessä – ja Duke Nukem Forever ottaa vielä siitä askeleita taaksepäin. Muistan, miten jo aikanaan pelijournalistit spekuloivat, että ainoa tapa, millä Duke Nukem voisi vuonna 2011 toimia pelihahmona olisi ironisessa mielessä. Jos Duke olisi se vanha pappa, joka laukoo suustaan rasistista, seksististä ja homofobista sontaa samalla kun muut häpeävät silmät päästään, koska dementiavaari ei tajua, että näitä juttuja ei ole puhuttu enää pariin kymmeneen vuoteen.
Mutta pelissä ei ole ironian häivääkään. George Broussard ja hänen työtään jatkanut Randy Pitchford kuvittelivat, että Duke Nukem on huikea pelihahmo, joka tietenkin haluaa tappaa kaikki avaruusolennot, koska nämä ovat siepanneet maailman naiset raiskausluoliinsa. Kun Duke ei suolla suustaan homofobiaa, seksismiä tai misogyniaa, hän heittelee jatkuvia lainauksia 80- ja 90-luvun kulttileffoista, koska mikä olisikaan parempaa huumoria, kuin varastaa muiden vitsit omaan käyttöönsä?
Homma menee niin överiksi, että se tuntuu välillä miltei parodialta. Duke on universumin kovin jätkä, joka puhuu jatkuvasti siitä, mitä hän haluaa kavereidensa kanssa tunkea vastustajiensa takapuoliin. Duken miespuoliset kaverit hehkuttavat jatkuvasti sitä, miten Duke on maailman lihaksikkain ja komein tyyppi, samalla kun loputtomat naiset kyöhnäävät tämän iholla.
Paremman kirjoittajan käsissä Duke Nukem Forever olisi voinut olla hauska peli, jolla olisi ollut jotain sanottavaa toksisista miessuhteista ja asenteista, sekä machokulttuurin piilevistä homoeroottisista vivahteista. Mutta valitettavasti emme saaneet parempaa kirjoittajaa, vaan kaksi urpoa, joiden asenteet ja ihanteet juuttuivat 80-luvun alkuvuosien tissilehtien tasolle.
Duke Nukem Forever on surkea peli. Se on kankea ja karu räiskintäpeli, jossa kehitystiimi on selvästi yrittänyt parsia kasaan jotain julkaisukelpoista 14 vuoden aikana kertyneistä teknologiademoista ja pelisuunnitelmista. Ei ole mitenkään yllättävää, että lopputuloksena on peli, joka tuntuu vanhanaikaiselta, kankealta, rajoittuneelta ja yksinkertaiselta. Ja näin siis jo vuonna 2011, kuten esimerkiksi Pelaajan arvostelussakin aikanaan todettiin. Eikä aika ole ainakaan parantanut tilannetta.
Jälleen, tämä ei ole mitenkään yllättävää. Jos kehitystiimi ei ole saanut muutamassa vuodessa tuunattua yksinkertaista räiskintäpeliään julkaisukelpoiseen kuntoon, koko hommassa ei selvästi ole järjen häivääkään, eikä saman rikkinäisen kuvion runnominen muottiin uudelleen ja uudelleen muuta realiteettia mihinkään.
Surkean pelin kehittäminen vei studion kaikki rahat ja johti lopulta sen sulkemiseen, eli projekti meni kaikin puolin aivan nappiin. Mutta onneksi pelialalla selvästi opittiin Duke Nukem Foreverin epäonnistumisesta tärkeitä läksyjä. Nyt otan ison hörpyn vettä ja katson, mitä Star Citizenin kehittäjät ovat saaneet aikaan 14 vuodessa…
Miikka Lehtonen