Retrostelussa Sonic CD: olisiko tässä vihdoin peli, joka saisi minut pitämään Soniceista?

Retrostelussa Sonic CD!

26.11.2022 17:08

Sonic the Hedgehog on niitä pelisarjoja, joista olen aina halunnut pitää enemmän kuin olen pitänyt. Myöhempien pelisarjan osien kohdalla tämä ei ole toki edes enää mikään yllätys, sillä koko sarjahan tunnetusti sukelsi viemäriin jo pari vuosikymmentä sitten. Mutta puhumme nyt niistä 16-bittisistä Soniceista. Niissä kun on paljon, mistä pitää. Värikäs ja iloinen grafiikka, hyvät musiikit ja usein jopa hauskoja yksittäisiä kenttiä. Jotenkin se kokonaisuus vain ei toimi.

Mutta niin kauan kun on pelaamattomia Sonic-sarjan pelejä, on myös toivoa. Tällä teemalla (ja tuoreen Sonic Frontiersin julkaisun kunniaksi) päätin kaivaa varastosta yhden niistä vielä pelaamattomista peleistä, vieläpä kuulemma aika kovan sellaisen. Joten miten on, onko Sonic CD niin hyvä kuin väitetään?

Yksi asia on selvää alusta saakka: Sonic CD on aikansa näköinen tuote. 1990-luvun alkuvuosina yleistyineet CD-asemat antoivat pelinkehittäjille kirjaimellisesti kymmeniä tai satoja kertoja enemmän tallennuskapasiteettia kuin aiemmin, mutta koska muu teknologia ei kehittynyt samaa vauhtia rinnalla, pelit eivät käytännössä tarvinneet näin paljon tilaa.

Otetaan vaikka Sonic: the Hedgehog. Sarjan pelit suunniteltiin maksimissaan neljän megatavun kokoisiksi, joten mitä niillä reilulla 600 muulla sitten tehdään? Ei pelistä voi taikasauvaa heilauttamalla tehdä 150 kertaa isompaa, koska kehitysaika kasvaisi samaa vauhtia. Helppo vastaus oli, että heitetään mukaan sitten CD-tasoista musiikkia – kirjaimellisesti, ihan perinteisinä CD-audioraitoina – ja tietenkin myös “koko ruudun videota”.

Sonic CD pyörähtääkin käyntiin ihan oikealla musiikkikappaleella ja piirretyllä introvideolla. Kappale kuulostaa ihan kohtalaiselta, mutta eihän MegaDrive mitään koko ruudun videota pystynyt pyörittämään, ainakaan järkevällä ruudunpäivitysnopeudella. Niinpä videota katsellaan aika pienessä ikkunassa, sen ruudunpäivitysnopeus on traagisen pieni ja värimäärääkin on karsittu runsaasti. Tulokset ovat aika karuja.

Testailin itse pelin amerikkalaista versiota, joka on saanut negatiivista kuuluisuutta soundtrackinsa myötä. Ajan hengen mukaisesti Segan länsimaiset toimistot pelkäsivät, että pelaajat olisivat vierastaneet alkuperäistä japanilaista soundtrackia, joten jenkkiversio sai omansa. Jokaisella on toki mielipiteensä, mutta minun kirjoissani japanilainen versio vie amerikkalaista soundtrackien osalta 100-0.

Mutta tuskin kukaan Sonic CD:tä on vuosien varrella kehunut sen tunnusbiisin tai introvideon takia, joten tämä ei tahtia haittaa, varsinkaan kun ne eivät ole sen ainoat huomionarvoiset ominaisuudet.

Sonic CD:n suuri jippo on aikamatkustus. Se on suurimmaksi osaksi ihan tavallinen Sonic-peli, mutta kenttiin on ripoteltu tienviittoja, jotka ohjastavat joko tulevaisuuteen tai menneisyyteen. Jos onnistuu juoksemaan tienviitan ohi tarpeeksi nopeasti ja pitämään nopeutensa, Sonic hyppää läpi ajan ja päätyy saman kentän vaihtoehtoiseen versioon. Idean inspiraatio löytyi klassisesta Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta, joten iso peukku Sonic-tiimille hyvistä vaikutteista!

Tuottaja Naoto Ohshiman visioissa hyppy aikakausien välillä olisi tapahtunut silmänräpäyksessä yliäänipamauksen – Sonic Boomin – saattelemana, mutta valitettavasti kehittäjät eivät saaneet näin paljon dataa MegaDriven rajoittuneeseen muistikapasiteettiin, joten aikahyppy tehdään lataustauon kautta.

Idea on hauska ja tuo peliin uudelleenpeluuarvoa, mutta samalla myös korostaa sitä Sonic-pelien perinteistä ongelmaa. Kaikki tietävät, että Sonic-pelit ovat parhaimmillaan, kun pelaaja saa liikkua täyttä vauhtia. Samaan aikaan pelin kenttäsuunnittelijat tuntuvat jatkuvasti suunnittelemaan kenttiä, joissa tämä on hankalaa tai mahdotonta. Näin on myös aikahyppelyn tapauksessa, sillä tienviitat ovat usein esteiden keskellä ja nopea liikkuminen on todella hankalaa.

Kehitystiimin mukaan kentistä haluttiin tehdä tarkoituksella hitaampia, niihin pistettiin tarkkaa liikkumista vaativaa tasohyppelyä ja pelaajien haluttiin tutkivan kenttiä seikkailupelin hengessä. Kunnioitan ratkaisua, vaikka olenkin siitä hieman eri mieltä. Periaatteessa tutkimusmatkailu ja suuremmat kentät eivät ole mitenkään epäyhteensopivia “gotta go fast” -filosofian kanssa, mutta se tarkka tasohyppely Sonic-pelien ilmavilla ja epätarkoilla ohjauksilla… brr!

Joten tässä sitä taas ollaan. Sonic CD on lopulta ihan OK. Siinä on kivoja ideoita, paljon värikästä grafiikkaa, hetkittäin hauskaa ja nopeaa menoa, mutta myös niitä sarjan perinteisiä ongelmia. Pelaamattomat Sonic-pelitkin alkavat käydä vähiin, joten mahtaisiko Sonic 3 + Knuckles vihdoin olla se, joka saa palaset loksahtamaan kohdalleen aivoissani?

Selvitetään sitä toisella kertaa.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.

Lisää luettavaa