Videopelien pääosissa on vuosien varrella nähty useita erilaisista viihdelisensseistä tuttuja hahmoja, mutta välillä myös oikeita julkisuuden hahmoja. Urheilustarojen omien pelien ohella pelejä ovat välillä tähdittäneet myös muista yhteyksistä tutut henkilöt. Ymmärrettävästi tällaisia valintoja tehtäessä kannattaa olla varma siitä, että pelin pääosaan valittu julkkis on yleisesti hyväksyttävä tyyppi, joka ei läsnäolollaan työnnä pois potentiaalisia asiakkaita.
Näin siis yleensä, mutta ei aina. Hyvä poikkeus säännöstä on vaikka vuonna 1987 julkaistu Guerrilla War, jonka englanninkielinen nimi jättää ehkä sen kyseenalaisen päähenkilön vähän mysteeriksi. Mutta japanilainen alkuperäisnimi ei, sillä alkujaan peli tunnettiin nimellä Guevara.
Kyllä, SNK:n aivoriihi on tosiaan päättänyt jostain syystä tehdä 1980-luvun loppuvuosina pelin, jonka pääosassa nähdään Ernesto “Che” Guevara, Kuuban vallankumouksen myötä koko maailman tietoisuuteen noussut vihainen nuori mies. Tämän vielä tavallaan ymmärtäisi, sillä vielä 1980-luvulla Guevara oli yleisen mielipiteen mukaan hyvä tyyppi, mutta Guevara on kaksinpeli. Kuka onkaan valittu kakkospelaajan ohjastamaksi hahmoksi? No tietenkin Fidel Castro, joka sen samaisen vallankumouksen avulla nousi Kuuban diktaattoriksi!
Pelin tarinassa kaksikko hyökkää diktaattorin rautaisessa otteessa viruvaan Kuuban saarivaltioon tarkoituksenaan murhata diktaattori Batistan kätyrit ja syöstä tämä vallasta. 1980-luvulla Guevara ja Castro eivät olleet Yhdysvalloissa kovin suuressa suosiossa, joten ymmärrettävästi tämä taustatarina ei selvinnyt matkasta Japanin rajojen ulkopuolelle. Mitään hirveän suuria muutoksia SNK:n väki ei toki jaksanut peliinsä tehdä, sillä pelihahmot näyttävät yhä selvästi esikuviltaan ja pelin alussa nähtävää “nostamme hattua vallankumouksen sankareille”-ruutua komistaa selkeästi Castro, mutta Japanin ulkopuolelle kaksikon nimet on leikattu pelistä ja Kuuba on muuttunut nimettömäksi saarivaltioksi.
Rehellisesti sanoen taustatarinan torppaus pelistä ei toki muuta kokemusta juuri lainkaan, sillä eipä sitä pelissä intron jälkeen näy. Kyseessä on kuitenkin kolikkopeli, eikä niitä ole ikinä tarinoiden takia pelattu. Valitettavasti tällä kertaa Guerrilla Waria ei kannata pelata oikein mistään muustakaan syystä, sillä se on aika karmea peli.
Sen ihmeemmin asiaa kiertelemättä kolikkopeleillä on yksi tarkoitus: tehdä rahaa. “Älä hitossa”, joku nyt toteaa ja pistää nimeni vuoden suurten ajattelijoiden listalle, mutta odottakaa hetki! Tietenkin miltei kaikkien pelien tarkoituksena on tehdä tehdä rahaa julkaisijoilleen, mutta kolikkopelien täytyy tehdä rahaa jatkuvasti. Niitä ei osteta kerran, vaan jokainen pelikerta maksaa erikseen.
Tämän raflaavan paljastuksen jälkeen ei olekaan hirveä ihme, että moni firma on nopeasti tajunnut, miten pelaajat saadaan maksamaan mahdollisimman paljon: pistetään ne kuolemaan vähän väliä. Tämä on selvästi ollut myös Guerrilla Warin suurin suunnittelukriteeri, sillä voi herra siunatkoon! En muista, koska olen viimeksi pelannut toista peliä, joka olisi ollut näin täyttä hevonpaskaa!
Aluksi kaikki näyttää niin kivalta. Grafiikka on kaunista 2D-pikselitaidetta, pelihahmot ovat suuria ja ilmeikkäitä ja efektit komeita. Pelattavuuskin on vuoden 1987 peliksi aika innovatiivista, sillä Guerrilla War on tavallaan kahden tikun räiskintäpeli ja antaa pelaajan ampua eri suuntaan kuin liikkuu. Kabinetissa ei kuitenkaan ollut kahta tikkua, vaan ainoastaan yksi ohjain, jota pystyi normaalin liikuttelun ohella pyörittämään. Todella erikoinen ratkaisu, joka tekee pelin emuloinnista hieman haastavaa, mutta hätä keinot keksii.
Niin sitä sitten kuljetaan läpi eksoottisen saariparatiisin räiskien kumoon kaikkialta jatkuvalla syötöllä hyppiviä diktaattorin kätyreitä. Meno on komeaa ja ihan viihdyttävää, mutta sitten lähtee henki. Okei, oli ehkä vähän ikävä temppu laittaa vihollisia juoksemaan aseet laulaen suoraan pelaajan selän takaa, mutta näitä sattuu. Ja sitten henki lähtee uudelleen. Okei, oli vähän ikävä temppu pistää puoli joukkueellista vihollisia heittämään yhtä aikaa kranaatteja etanan nopeudella liikkuvan pelaajan niskaan, mutta… okei, oli ehkä aika pas… todella ikävä temppu pistää vastaan tankissa istuva pomo, joka liikkuu noin kolme kertaa nopeammin kuin pelaaja ja jyrää tämän al… okei, olemme nyt kuolleet minuutin sisään neljä kertaa, koska millä tahansa hetkellä noin 60% ruudusta on täynnä räjähdyksiä ja vihollisten luoteja! Mitä hittoa tämä oikein on?!
Guerrilla War on kyynisimpiä ikinä pelaamiani pelejä, sillä se ei edes yritä peitellä tavoitteitaan. Pelaaja murhataan jatkuvalla syötöllä ja usein tavoilla, joita ei olisi mitenkään voinut välttää, ellei tiennyt ja muistanut, että kyseisen kentän 70. ulkoa opeteltava väijytys tai ikävä ansa on tulossa eteen. Pelaaminen on jopa emulaattorin kautta turhauttavaa, sillä on hyvin vaikea päästä minkäänlaiseen hyvään pelifiilikseen, kun on 10 sekunnin välein vainaa. Pelaaminen ei missään vaiheessa tunnu siltä kuin taistelisi aktiivisesti pelin haasteita vastaan, vaan siltä, kuin puskisi päätään läpi tiiliseinän tunkemalla automaattiin kolikoita loppumattomassa letkassa.
Ei olekaan ihme, että kun Guerrilla War sai ne väistämättömät kotiversionsa, kehitystiimi teki peliin useita muutoksia. Erikoinen ohjausmenetelmä lensi tietenkin ikkunasta, koska ei kenelläkään ollut mitään pyöritettäviä peliohjaimia, mutta joku hyökkäsi myös pelillisen sisällön kimppuun siimaleikkurin kera. Kotiversiot ovatkin paljon vähemmän raivostuttavia kokemuksia kuin alkuperäinen, mutta myös paljon karumman näköisiä. Guerrilla War kun julkaistiin juuri siinä kultaisessa aikaikkunassa, jossa kolikkopelikabinettien suorituskyky oli aivan toiselta planeetalta kuin parhaimpienkaan kotikoneiden.
Niinpä retrofiilistelyä kaipaavilla pelaajilla onkin edessään vaikea valinta. Haluatko mukavamman kokemuksen, vai oletko valmis kärsimään urakalla paremman puolesta? Tämähän kuulostaa melkein jonkinlaiselta vertauskuvalta! Oliko Guerrilla War sittenkin uskomattoman nerokas metakommentääri vallankumousten luonteesta?
(Ei.)
Miikka Lehtonen
