Ennen kuin Mario Mario oli Super Mario, hän oli vain Mario. Tätä ennen hän oli toki virallisesti ”Jumpman”, sillä vielä Donkey Kongin aikoihin miehellä ei ollut edes virallista nimeä. Ja miksi olisikaan ollut, olihan hän vain sivuosassa toisen hahmon pelissä.
Tämä tuntuu ehkä nykyperspektiivistä hämmentävältä, mutta Donkey Kong oli se Nintendon alkuperäinen superstara, jonka kolikkopeli takoi rahaa kuin Sampo konsanaan. Tilanne muuttui, kun Shigeru Miyamoto ja Gunpei Yokoi lähtivät kehittämään seuraavaa peliään. Sen oli tarkoitus olla Donkey Kong -sivupeli, mutta tällä kertaa kohdevalo annettaisiin sille tutulle hyppymiehelle.
Tuloksena oli peli, joka ei muistuta niitä myöhempiä Super Mario -pelejä kuin satunnaisesti.
Vuonna 1983 julkaistu Mario Bros eroaa myöhemmistä sukulaisistaan jo sen vuoksi, että se kehitettiin alkujaan kolikkopeliksi. Tämä päätös ohjasi varmasti suuresti koko projektia, sillä peli on paljon yksinkertaisempi ja kaikin puolin pienempi kuin Super Mario -pelit.
Pelin ei haluttu olevan vain uusi Donkey Kong pienillä tuunauksilla, joten Yokoi ja Miyamoto lähtivät leikkimään jos jonkinlaisilla ideoilla. Miyamoto rakenteli erilaisia prototyyppejä ja yritti hakea Marion kontrolleihin hyvää tuntumaa. Eräs keskeinen idea oli, että kentät olisivat vapaamuotoisempia kuin Donkey Kongissa, eikä pelaajan tavoitteena olisi enää edetä kentän alaosasta huipulle. Mutta mitä sitten? Miten olisi vaikka vihollisten kukistaminen?
Yokoi sai idean siitä, että vihollisia ei listittäisi hyppimällä niiden päälle tai lätkimällä niitä nuijalla kuin Donkey Kongissa, vaan hyppäämällä kentän tasoja päin, jolloin ne ponnahtavat ilmaan ja heittävät kohdalla olevat viholliset katolleen. Tämä taas johti luontaisesti ajatukseen siitä, että yksi vihollinen voisi olla kilpikonna. Miyamoton sanoin ”se oli ensimmäinen mieleen tullut vihollinen, jota ei voi kukistaa kuin alhaalta päin”. Ja näin Mario-pelisarjan ikoniset Koopa Troopat saivat alkunsa, joskin Mario Brosissa niiden nimenä on vielä ”Shellcreeper”, vapaasti käännettynä vaikka kilpiryömijä.
Ja siinä se peli sitten suunnilleen onkin. Kentän ylälaidassa olevista putkista ponnahtelee esiin vihollisia, joita Marion täytyy listiä alhaalta päin, kääntämällä nämä ensin katolleen ja sitten potkaisemalla ne ulos kentältä. Jos viholliset onnistuvat pääsemään ruudun alalaitaan, ne eivät suinkaan katoa tai jää sinne pyörimään, vaan sujahtavat siellä olevista putkista takaisin pelialueen ylälaitaan.
Peli on äärimmäisen simppeli, mutta se oli tarkoituskin. Koska kyseessä on kolikkopeli, perusidean täytyy olla niin helppotajuinen, että kaikki kokevat voivansa pelata, ja samalla pelikokemuksen täytyy olla kohtalaisen lyhyt.
Kaikki tietenkin tietävät, että ”yksinkertainen” ei automaattisesti tarkoita huonoa, eikä Mario Brosiakaan voi huonoksi haukkua. Muistan nuorena miehenä fanittaneeni peliä innokkaasti ja olihan siinä nytkin paljon, mihin ihastua. Grafiikat ovat veikeät, ehkä liiankin – viholliset ovat niin sympaattisia, ettei kilpparireppanoita oikein millään raaskisi potkia. Pelissä on myös hyvällä tavalla jonkin verran painetta, sillä jos yhden kentän läpäisy kestää vähänkään kauemmin, kentän laidoilta alkaa lennellä kiihtyvällä tahdilla tulipalloja, joten meno on hektistä.
Vuosien varrella olin kuitenkin unohtanut yhden merkittävän jutun: ohjaustuntuman, joka on hyvin kiikkerä. Mario kiihtyy hitaasti, eikä pysähdykään kovin nopeasti. Tarkat hypyt ovat haastavia, koska pystysuunnassa tilaa ei ole hirveästi ja on vaikea arvioida tarkkoja etäisyyksiä liukkaan kiihtymiskäyrän johdosta. Mitenkään liikaa omaa häntääni nostamatta voin sanoa, että muutamakin kokemani kuolema tuntui hieman halvalta.
Olin myös yllättynyt siitä, miten karu NES-versio oli kolikkopelioriginaaliin verrattuna. Grafiikat ovat kyllä siinäkin sympaattiset, mutta niin paljon pieniä yksityiskohtia on jäänyt pois pelistä. Kolikkopelissä kilpparit toivuttuaan kömpivät ulos kuorestaan, potkaisevat kuorensa ympäri ja kiipeävät takaisin sisään, mutta NES-versiossa tätäkään ei nähdä, vaikka miten toisin muistelin.
Voisikin siis ehkä todeta, että aika oli hieman kullannut muistoja ja nyt edessä oli pienoinen järkytys. Mutta yhtäläisesti pitää jatkotodeta, että kun olin toipunut yllätyksestäni, peli kyllä maistui. Eikä sovi myöskään vähätellä Mario Brosin historiallista merkitystä. Onhan kyseessä kuitenkin se peli, jonka myötä Mario sai nimensä, mutta myös veljensä! Mario Bros kun sisältää myös kaksinpelin, jossa toinen pelaaja voi ohjastaa ensimmäistä kertaa ikinä Marion Luigi-veljeä. Luigin vihreät haalarit, samoin kuin pelin ja koko Mario-sarjan vihreät viemäriputketkin, taas selittyvät sillä, että Miyamotolla oli käytössään vain hyvin rajallinen väripaletti, ja hän halusi putkien ja Luigin erottuvan selvästi maisemista ja Mariosta.
Siinä se taas nähdään, miten legendaariset ideatkin voivat usein syntyä rajoitusten kautta.
Miikka Lehtonen
