Netissä on jo useamman vuoden ajan väännetty kättä siitä, onko John McTiernanin Die Hard jouluelokuva vai ei. Pinnallisesti vastaus on tietenkin “kyllä”; elokuva sijoittuu joulujuhliin ja se on muutenkin tungettu täyteen joululauluja ja muuta joulutilpehööriä. Mutta samoin kuin vaikka Gremlins – Riiviöt, myös Die Hard on monelle meistä tärkeä osa joulua. Kuulun itsekin siihen porukkaan, jonka mielestä joulu ei ala kunnolla, ennen kuin Hans Gruber on pudonnut Nakatomi Plazan katolta.
Tämä mielessä olenkin etsinyt jo muutaman vuoden ajan hyvää — tai ainakin kiinnostavaa — Die Hard –peliä toimimaan jonkinlaisena jouluspesiaalina retrostelujen osalta. Tänä vuonna palaset loksahtivat paikalleen, sillä olemme koko joulukuun muutenkin fiilistelleet PlayStation-pelien parissa ja PlayStationin pelivalikoimaan kuuluu myös Die Hard Trilogy, joka tarjoilee kerralla kaikki kolme alkuperäistä elokuvaa pelimuodossa.
Pelihistoriansa tuntevat kokevat jo ehkä nyt väristyksiä selässään, eikä tilanne ainakaan parane, kun kerron, että kehityksestä vastasi Probe Entertainment, myöhemmin Acclaim Studios London.
Tilanne ei todellakaan vaikuta ennakkoon kovinkaan lupaavalta. Probe Entertainment erikoistui uransa aikana tehtailemaan kyseenalaisia kotiversioita kolikkopeleistä, sekä käännöksiä Acclaimin jo alkujaan arveluttavista julkaisuista muille alustoille. Asiaa ei auta pätkääkään se, että koska Acclaimin bisnesmalli oli “pusketaan roskaa putkesta niin kovaa kuin pystytään”, Proben työlistalla oli samaan aikaan pari muutakin peliä, joten Die Hard Trilogyn kehitys annettiin nuorten ja aloittelevien kehittäjien vastuulle.
Kuten nimestäkin voi päätellä, Die Hard Trilogy todellakin sisältää kaikki kolme ensimmäistä (ja jotkut voisivat sanoa, ne ainoat katsomisen arvoiset) Die Hard –elokuvat, kukin omana erillisenä minipelinään. Pelin oli tarkoitus olla alkujaan Die Hard With a Vengeance –lisenssipeli, ja tämä fakta kannattaa jo nyt pistää muistilokeroon odottamaan. Pelin julkaisija kuitenkin halusi, että peli olisi sidottu tiukemmin elokuviin ja pisti Probe Entertainmentin kehittämään omat pelit myös niille kahdelle aiemmalle elokuvalle.
Tämä ei ollut lopulta kovinkaan hyvä idea, sillä kokemattomalla tiimillä oli tekemistä yhdenkin pelin kanssa. Lisähaastetta toi se, että vaikka PlayStation oli vuonna 1995 todella tehokas pelikone, se oli teknisesti hyvin haastava alusta, jonka erikoisuudet tuottivat vaikeuksia paljon kokeneemmillekin tiimeille. Niinpä onkin tavallaan hatunnoston arvoinen suoritus, että koko peliä yleensäkään saatiin valmiiksi, varsinkin kun aikataulut olivat äärimmäisen tiukat eikä resurssejakaan ollut käytössä hirveästi.
Mutta vaikka tämä voikin herättää sympatiaa kehitystiimiä kohtaan, se ei tietenkään muuta lopputuloksen laatua tippaakan. Joten miten on? Onko Die Hard Trilogy joulupelien klassikko vai naurettava paske?
Aloitamme tietenkin kokoelman ensimmäisestä pelistä, joka perustuu hyvin löyhästi ensimmäiseen elokuvaan. Muutama sata terroristia on vallannut Nakatomi Plazan ja etsivä John McClanen täytyy puhdistaa koko paikka kellarista kattohuoneistoon saakka. Ensivaikutelma on, että pelin suunnittelijan Die Hard –tuntemus olisi puhtaasti peräisin elokuvan virallisen kirjaversion takakannen juonikuvauksesta, mutta ainakin pelaaminen on hauskaa. Ykkösosan peliversio tarjoaa isometristä räiskintää, jossa John McClane lanaa kumoon terroristeja ja yrittää pelastaa panttivankeja, jotka sitten lähtevät laahustamaan kohti lähintä hissiä turvan toivossa.
Tuotantoarvot ovat kohtalaiset ja tiimi on selvästi joko nauhoittanut leffasta Bruce Willisin laukomia repliikkejä, tai kenties jopa saanut hänet istahtamaan hetkeksi mikrofonin ääreen toistamaan niitä. Ykkösosan peliversio olisi kaivannut hieman lisää vaihtelua ja syvyyttä, mutta tällaisenaankin se tarjoaa hyvin viihdyttävää räiskintämenoa, jossa riittää räjähdyksiä ja hyvää arcade-tunnelmaa.
Ja siinä se sitten oli: Die Hard Trilogyn huippupiste. Se on laskua tästä eteenpäin, ettekä vielä arvaakaan, miten matalalle tämä limbojuna vielä yltää!
Die Hard 2 nauttii Suomessa tavallista suurempaa huomiota, koska sen ohjasi kotimainen Renny Harlin, tuo elokuvaohjaajien vastine Acclaimille. Ei pidä liikaa ilkeillä, sillä vaikka Die Hard 2 tuntuukin hyvin samanlaiselta elokuvalta kuin se ensimmäinen, mitä nyt kaikin puolin kehnommin tehtynä, se on silti ihan asiallinen filmi. Tällä kertaa John McClane on jumissa lentoasemalla, jossa terroristit yrittävät pakottaa matkustajakoneita tekemään syöksylaskuja, ellei joku ammu heitä kaikkia ensin hengiltä.
Melkoisena yllätyksenä pelin tyyli on vaihtunut täysin, sillä isometrinen räiskintä on vaihtunut todella kankeaan ensimmäisen persoonan menoon. Mutta ei siis Doom-hengessä, vaan kolikkopelien tyyliin. Kamera liikkuu itsekseen pitkin pelialuetta ja pelaajan tehtävänä on ammuskella ruudulle hyppiviä terroristeja tähtäintä liikuttelemalla. Valopyssyräiskinnästä on hankala tehdä sujuvaa ja viihdyttävää edes fyysisillä ja oikeasti tähdättävillä pyssyohjaimilla, joten PlayStationin ristiohjaimella ei oikeastaan ollut ikinä mitään mahdollisuuksiakaan: pelituntuma on karmea.
Kehitystiimin kunniaksi on todettava, että he ovat selvästi itsekin tajunneet tämän, eivätkä useimmiten odota pelaajalta mitään hirmuista tarkka-ammuntaa. Viholliset kuolevat kunhan vähän ampuu sinne päin, ja käytössä on vähän väliä raketinheittimiä ja muita räjähteitä, joilla putsaa kerralla puoli ruutua pahiksista (ja paikalle osuneista sivullisista).
Pelin ulkoasu on hieman koominen, vaikka näyttäviä räjähdyksiä onkin tarjolla yllin kyllin. Tarkoituksena oli, että kaikki viholliset ja pelihahmot olisivat olleet 3D-malleja, samoin kuin pelimaailmakin. Tietenkin, kuka nyt olettaisi edes muuta? Graafikot ovat selvästi mallintaneet kaikki 3D-hahmot ja myös animoineet ne, mutta sitten tuli vastaan pieni ongelma: räjähdykset olivat turhan näyttäviä, eikä peli pyörinyt enää pelattavalla nopeudella, jos myös pelihahmot olivat 3D-malleja. Joten joku on sitten kuvannut niiden animaatiot ruutu kerrallaan ja tehnyt niistä maailmaan upotettuja paperiukon kaltaisia 2D-hahmoja, jotka tuottavat väkisin naurureaktion ensimmäisellä pelikerralla.
Mutta tästä huolimatta ihan hyvää menoa edelleen. Ja sitten.
Kuten Die Hard With a Vengeance –leffan nähneet tietävät, se on tyyliltään hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Tämä ei ole sattumaa, sillä käsikirjoitus raavittiin kasaan yhdistelemällä palasia useista muista projekteista, joista yksi oli Brandon Leetä varten kirjoitettu toimintaleffa. Kun Lee kuoli The Crow –elokuvan kuvausten aikana, käsis pistettiin kierrätykseen. Tästä huolimatta elokuva on minun mielestäni sangen viihdyttävä ja varsinkin Samuel L. Jacksonin näyttelemä vihainen Zeus toimii mainiosti.
Hei, muistatteko, kun sanoin, että Die Hard Trilogy sai alkunsa Die Hard With a Vengeance –pelinä? Jos en olisi tätä itse omin silmin useastakin paikasta lukenut, en olisi sitä ikinä arvannut tai uskonut, sillä Die Hard 3:n peliversio on aivan karmeaa paskaa! Lopputulos tuntuu siltä kuin joku harrastelijaporukka olisi raapinut sen kasaan paniikissa viimeisenä iltana ennen kurssityön palauttamista. Pelaaja ei suinkaan ohjasta John McClanea, vaan keltaista taksia, jonka täytyy ajaa ympäri New Yorkia terroristien jättämien pommien perässä. Toistaiseksi olemme vielä kärryillä, mutta niitä pommeja ei suinkaan pureta. Niitä päin ajetaan hana pohjassa, jolloin ne räjähtävät ydinpommin voimalla. Parempi pitää kiirettä, sillä jos ei ehdi tiukan aikarajan puitteissa paikalle, pommit… ööh… räjähtävät. Mutta sitten peli päättyy.
Pelaaminen on aivan karmeaa, sillä kontrollit ovat äärimmäisen kiikkerät ja vauhtia on aivan naurettavasti. Niinpä valtaosan ajasta mennäänkin jalkakäytävillä tai kimpoillen vastaantulijasta toiseen. Ruutu on punaisenaan sivullisten verestä jo ennen kuin McClane räjäyttää pommit keskellä viattomia sivustakatsojia. Pysähtyikö kukaan Probella miettimään tämän touhun järkevyyttä edes hetkeksi? Luulin itse hetken, että tein jotain väärin ja että minulla oli käytössä pari elämää, mutta ei: jos John McClane taksinsa kanssa räjäyttää pommit keskellä New Yorkia, se on hyvä juttu ja pelin tavoite. Jos pommit räjähtävät itsekseen, peli päättyy. Mitä helvettiä?!
Ja olemme vielä vasta alussa. Samuel L. Jackson on selvästi käskenyt kehitystiimin suksimaan Nevadaan pelinsä kanssa, sillä vaikka Zeus on koko ajan äänessä, Jacksonia pelissä ei kuulla. Eikä myöskään ketään häneltä kuulostavaa ääntä, sillä jostain täysin käsittämättömästä syystä kimeällä äänellä puhuva ääninäyttelijä tuntuu kanavoivan ehkä Chris Tuckerin suoritusta The Fifth Element –leffassa. Oikeasti: miten hitossa tämä suoritus on päätynyt peliin asti?
Voisin avautua vielä enemmän vaikka kolmososan soundtrackista, joka on tyyliltään hyvin erilainen kuin aiemmissa peleissä. Jos se pitäisi tiivistää, voisin sanoa sen olevan rap-musiikkia jonka on säveltänyt joku tyyppi, joka ei ollut ikinä kuullut rap-musiikkia. Valitettavaa riittäisi, mutta sanotaan vaikka näin: Die Hard Trilogyn kolmas minipeli on niin käsittämätöntä settiä, että se jotenkin pyöräyttää viisarin taulun ympäri; se vajoaa kauas “huonon pelin” alapuolelle jo alkumetreillään ja jatkaa menemistä niin kauan, että siitä tulee tavallaan performanssitaidetta. Pelaaminen on aivan kamalaa puuhaa, mutta silti tavallaan kiehtovaa.
Kuten olemme tällä palstalla usein todenneet, mikään ei ole niin ikävää kuin peli, joka on huono tylsällä tavalla. Sellainen, josta ei löydy mitään kiinnostavaa, mitään noteeraamisen arvoista. Sellaista harmaata taustakohinaa. Die Hard Trilogy ei todellakaan kuulu tähän porukkaan. Vaikka kolmasosa siitä on todellakin kiistattava aivan karmeaa roskaa, se on karmeaa roskaa hauskalla ja kokemisen arvoisella tavalla. Ja ne kaksi muutakin minipeliä ovat rajoituksistaan ja ongelmistaan huolimatta viihdyttäviä.
Lue myös: Legendaarinen Crash Bandicoot sai alkunsa “Sonicin perse -pelinä”
Lue myös: Ensimmäisen persoonan tasohyppelyä 30 vuoden takaa? Voiko tämä mitenkään olla hyvä peli?
Lue myös: GTA Onlinen joulutapahtuma käynnistyi Die Hardin hengessä
Ei tässä siis voi kuin nostaa hattua Probe Entertainmentin tyypeille. Projekti on kyllä tavallaan mennyt päin mäntyä, mutta ainakin lopputuloksesta irtoaa viihdettä. Todellinen jouluihme!
Miikka Lehtonen