Niin se aika vain rientää, sillä Sonyn juuri äskettäin ilmestynyt PlayStation-konsoli on ehtinyt jo 30 vuoden ikään. Konsolin merkitystä yleisen pelaamisen maailman kannalta on vaikea liioitella, sillä aikanaan hengissä olleet muistavat taatusti, miten konsoli ja sitä ympäröinyt markkinointikampanja tekivät pelaamisesta miltei kertalaakista koko kansan hupia. Toki pelaajia oli jo aiemminkin löytynyt kaikista kansanryhmistä, mutta PlayStationin jälkimainingeissa pelaaminen oli yllättäen trendikästä puuhaa.
Joulukuussa palaamme siis ajassa taaksepäin tutustumaan kiinnostaviin ja toivottavasti myös hyviin PlayStation-peleihin, jotka eivät ehkä aina ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. Toivottavasti tarjolla ei siis kerrankin ole mitään karmeaa tuubaa, joskin kuten lokakuinen Halloween-maratonimme osoitti, näistä lähtökohdistakin voi päätyä melkoiseen suohon. Mutta toivotaan parasta!
Suuri osa PlayStationin varhaisista peleistä oli selvästi suunniteltu tarkoituksella olemaan mahdollisimman katu-uskottavaa kamaa, joka ei pelottaisi niitä trendikkäiden mainosten houkuttelemia uusia pelaajia saman tien karkuun. Mukaan mahtui kuitenkin myös paljon erikoisempiakin lohkaisuja, kuten vaikka ensimmäinen pelimme, minut aikanaan saman tien hurmannut Jumping Flash.
Olin itse PlayStationin ilmestymisen aikaan köyhä koululainen, joten minulla ei suinkaan ollut varaa ostaa kovin paljon pelejä. Jumping Flashin löysin konsolin mukana tulleen demolevyn avulla, ja jo pieni testaus riitti vakuuttamaan minut. Olen aina pitänyt erikoisista peleistä, ja 90-luvun puolivälissä ensimmäisen persoonan tasohyppelypeli oli äärimmäisen erikoinen tapaus. Kun mukaan heitettiin vielä iloisen värikäs ja sympaattinen 3D-maailma ja menevä musiikki, Jumping Flash vaikutti juuri minun peliltäni. Demoa enempää en kuitenkaan koskaan päässyt pelaamaan. Ennen kuin nyt.
Nyt tuleekin siis se kuuluisa pahaenteinen kysymys: oliko Jumping Flash oikeasti niin hyvä peli kuin aikanaan kuvittelin?
Jumping Flashin tarina alkaa tietenkin jo ennen PlayStationin julkaisua. Japanilainen Exact – “Excellent Application Create Team” – oli jo aiemmin tehtaillut pelejä japanilaiselle Sharp X68000 -kotitietokoneelle. Yksi firman peleistä, ensimmäisen persoonan mecharäiskintäpeli Geograph Seal, herätti konsolinsa julkaisua valmistelevan Sonyn kiinnostuksen. Firman viihdeosaston pomo Koji Tada löi sopimukset pöytään ja pisti Exactin yhteen toisen japanilaisen kehitystiimin kanssa kehittämään Geograph Sealista uutta versiota PlayStationille.
Erilliset tiimit työskentelivät kukin tahollaan. Exact kehitti 3D-pelimoottoristaan versiota PlayStationille, sekä rakensi muita pelin tarvitsemia työkaluja, knu taas Ultra lähti suunnittelemaan pelin tarinaa, hahmoja ja visuaalista ilmettä. Toiveet olivat alusta saakka korkealla, sillä Sonyn haaveissa tulevan pelin tähti tulisi olemaan Super Marion ja Sonicin tasoinen koko konsolialustan maskotti. Näin alkoi muodostua tarina, jossa hullu tiedemies Baron Aloha toteutti urakalla kapitalismia ja pisti koko maailman tulevaisuuden vaakalaudalle. Tilanne, johon kukaan meistä ei varmasti pysty samaistumaan!
Toisin kuin meidän maailmassamme, Jumping Flashissa päättäjät eivät tyytyneet katsomaan menoa vierestä, vaan lähettivät paikalle mekaanisen robottiagentti Robbitin, jonka tehtävänä on kerätä planeettaa kasassa pitävät, porkkanan muotoiset raketit taas talteen ja pistää Alohan armeijat kuriin.
Kuten ideasta ja kuvakaappauksista voi päätellä, Jumping Flash on hyvin japanilainen peli. Välianimaatiot ovat täynnä japanilaista tunnelmaa ja välillä pahikset istuvat vaikka izakaya-baarissa valittelemassa Rabbotilta saamaansa kovaa kohtelua. Minulle tuli heti kotoinen ja nostalginen olo, sillä pelimaailma kaipaisi yhä tällaista luovaa hulluutta ja Incredible Crisiksen, Mr. Mosquiton ja Katamari Damacyn tapaista revittelyä!
Ja nyt, tuomion hetki: onko Jumping Flash hyvä peli, vai tuottiko vuosia jatkunut pelaamisen odottelu taas minulle karvaan pettymyksen, vieden minulta taas palasen kyvystäni uskoa mihinkään hyvään ja positiiviseen, sekä syösten minut taas lähemmäs pikimustaa nihilismiä? Shokeeraavasti ja harvinaisesti vastaus on “kyllä”. Siis, “kyllä, se on hyvä peli”!
Tarjolla on todellakin ensimmäisestä persoonasta kuvattua tasohyppelyä, mikä kuulostaa paperilla katastrofaalisen huonolta idealta, varsinkin pelin iän huomioiden. Jumping Flash kun on monien lähteiden mielestä ensimmäinen 3D-tasohyppelypeli, joten tässä kohtaa voisi hyvin odottaa kontrollien olevan aivan karmeaa sontaa. Ilahduttavasti tiimi oli kuitenkin selvästi pohtinut asiaa kunnolla, koska pelaaminen sujuu erinomaisen hyvin.
Olin toki 30 vuodessa unohtanut pelin kontrollit täysin, eikä manuaaliakaan sattunut olemaan käsillä, mutta tästä ei aiheutunut ongelmia. Peli on sen verran hyvin suunniteltu, että se opetti ihan puhtaasti haasteita asettamalla salansa. Hmm, tuo hyppy näyttää olevan liian pitkä, joten pystyn ehkä liitämään ilmassa suoran pudotuksen sijaan? Kyllä, pystyn! Hmm, hyppy ei millään kanna tuon tolpan päälle, vaikka se on ainoa reitti eteenpäin, joten ehkä pystyn myös tuplahyppäämään? Oih, pystyn!
Mukana on paljon erinomaisen hyviä ideoita, kuten vaikka hyppyjen aikana automaattisesti alaspäin kääntyvä kamera, jonka avulla pelaaja voi helposti tähdätä laskeutumisensa juuri nappiin. Näin tiimi on pystynyt myös vaatimaan pelaajalta tarkkuutta hypyissä ilman, että peli tuntuu turhauttavalta. Jo ensimmäisten kenttien aikana vastaan tulee paljon tarkuutta vaativia hyppyjä, sekä vihollisia, joiden päälle voi hypätä turvallisesti vain, jos ei laskeudu niiden aseiden tai vaikka selässä olevien piikkien päälle. Ja homma toimii.
Itse pelisilmukka on simppeli. Jokaiseen kenttään on jemmattu muutama porkkanaraketti, jotka pitää kerätä talteen jotta tie seuraavaan kenttään aukeaa. Vastassa on vino pino todella persoonallisia ja sympaattisia vihollisia, joilla kaikilla on omat, erilaiset tyylinsä. Esimerkiksi hassut sammakot hyppivät pelaajan lähelle ja yrittävät sitten lätkiä tätä venyvillä kielillään. Suurin ongelma vihollissuunnittelussa on, että vihut ovat niin söpöjä, ettei niitä raaskisi listiä. Mutta pakko on, koska näin kerätään pisteitä ja myös kertakäyttöisiä bonusaseita.
Pelin maailma ja kenttäsuunnittelu ovat todella lennokasta kamaa. Alkumetreillä vastaan tulee vaikka huvipuisto, jossa täytyy hypellä suurikokoisten laitteiden päällä. Tai vaikka egyptiläinen pyramidi, joka esikuviensa tapaan on täynnä ansoja ja kunnon sokkelomenoa. Samaan aikaan taustalla säveltäjä Takeo Miratsun veikeä soundtrack, joten koko peli tuntuu kuin vauhdikkaalta ja – aikakauden teknologian huomioiden – näyttävältä kolikkopeliltä.
Voin ilokseni todeta, että Jumping Flash oli juuri niin kiva peli kuin aikanaan kuvittelinkin ja pelasin sitä saman tien yhdellä istumalla useamman tunnin verran. Oli myös hauska huomata, että vaikka peli ei ollutkaan koskaan mikään suurin hitti, se on nauttinut aina suurta arvostusta pelaajien, toimittajien ja myös pelinkehittäjien keskuudessa. Arvostelijat ylistivät jo aikanaan sen uniikkia pelattavuutta ja veikeän värikästä maailmaa, eikä se hehkutus ole siitä ainakaan laantunut. Nykyään peliä pidetään yhtenä varhaisen 3D-sukupolven merkityksellisimmistä peleistä, jonka vaikutus näkyy ja tuntuu vielä nykyäänkin.
Sony ei saanut Robbitista sitä haluamaansa Marion tasoista maskottia, mutta peli oli silti sen verran suuri menestys, että se sai kaksi jatko-osaakin, Jumping Flash 2:n sekä kenties pelihistorian parhainta nimeä kantavan Robbit Mon Dieu!:n. Alkuperäinen PlayStation-versio on nykyään keräilyharvinaisuus, jolla riittää kohtalaisen paljon hintaa, mutta emulaattorien ohella laillinen pelaaminenkin onnistuu helposti, kiitos muutamankin uudelleenjulkaisun.
Lue myös: Avaa pleikkarisi tänään, jos haluat kokea yllätyksen
Jos Jumping Flash on jäänyt pelaamatta, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen vaikka juhlavuoden kunniaksi. On suorastaan hämmentävää, että näin varhainen 3D-tasohyppely toimii näin sujuvasti, eikä pelin ajaton, sympaattinen ja söpö tyyli ole vuosien varrella menettänyt yhtään charmiaan.
Miikka Lehtonen