Niin se aika rientää. Vaivihkaa Activisionin Call of Duty -pelisarja on saavuttanut 20 vuoden iän, sillä pelisarjan ensimmäinen osa julkaistiin lokakuun 29. päivänä vuonna 2003. Activision-pomo ja paholaisen ykköskätyri Bobby Kotick ei aikanaan valinnut sanojaan väärin sanoessaan, että hän pitää pelisarjoista, joita hän voi riistää, sillä näiden 20 vuoden aikana on myös julkaistu 20 Call of Duty -peliä.
Vuosien varrella pelisarja on vienyt pelaajansa milloin millekin taistelukentälle ja välillä jopa avaruuteen, mutta me palaamme nyt ajassa taaksepäin sinne, missä kaikki sai alkunsa. Kuinkas muutenkaan, myös Call of Duty aloitti pitkän uransa toisen maailmansodan poteroissa.
Vuonna 2003 toisen maailmansodan räiskintäpelit eivät olleet vielä aivan sellainen meemi kuin muutamaa vuotta myöhemmin, sillä pelinkehittäjät eivät olleet vielä ehtineet tunkea markkinoita täyteen loputtomia niiden saman kolmen taistelun ympärille kyhättyjä räiskintäpelejään. Se suuri nimi oli EA:n Medal of Honor, jolla oli hyvin omanlaisensa tyyli. Alkuperäisellä PlayStationilla elämänsä aloittanut EA:n sarja keskittyi oletettavasti pitkälti laitteistorajoitusten takia tehtäviin, joissa yksinäinen agentti lanasi rintamalinjojen takana kumoon noin miljoona natsia ja voitti siinä sivussa sodan.
Vuonna 2002 EA teki sitten sen, mitä EA aina tekee ja potki kaikki Medal of Honor -pelisarjan kehittäjät pihalle. Entiset 2015-studion tyypit eivät jääneet juoksuhautaan itkemään, vaan perustivat Vince Zampellan, Grant Collierin ja Jason Westin johdolla uuden studion, jonka Activision palkkasi saman tien kehittämään omaa vastinettaan EA:n megahiteille. Mutta tällä kertaa asiat olisivat toisin. Nyt tehtäisiin erilainen ensimmäisen maailmansodan räiskintäpeli. Sellainen, jossa pelaaja ei ohjaisi jotain yksinäistä agenttia, vaan olisi vain pieni osa suurempia ja realistisempia taisteluita.
Kaikki pelin kehityksessä mukana olleet tiesivät hyvin, että tämä olisi onnistuessaan heille suuri kilpailuvaltti, sillä entisinä Medal of Honor -kehittäjinä Infinity Wardin porukka tiesi, millaista palautetta pelaajat olivat antaneet ja miten paljon sarjalta oli toivottu suurempia ja näyttävämpiä taisteluita, sekä mahdollisuutta taistella liittolaisten rinnalla. Pelin mainonta keskittyi myös samaisen idean ympärille ja hehkutti, että kukaan ei voittanut sotaa yksinään.
Tiedän hyvin, miten hupaisalta tämä kuulostaa Call of Dutyn viimeisten noin 10 pelin tyylin huomioiden, mutta alkuperäinen Call of Duty todellakin tähtäsi realismiin. Kehittäjät viettivät paljon aikaa pläräten historiankirjoja ja tonkien arkistoja, kokeillen erilaisia toisen maailmansodan aikaisia aseita ja valokuvaten ajoneuvoja, univormuja, tankkeja ja lentokoneita museoissa.
Eikä vaiva mennyt todellakaan hukkaan. Kun Call of Duty ilmestyi, se räjäytti pelaajien tajunnat. Se todellakin näytti, tuntui ja kuulosti oikealta sodalta – tai ainakin siltä, miltä elokuvat olivat saaneet sodan näyttämään, tuntumaan ja kuulostamaan. Hölmöähän se on, mutta vuonna 2003 ei ollut mitenkään itsestäänselvyys, että vaikka legendaarinen saksalainen MG-42 kuulosti tippaakaan oikealta aseelta. Mutta Call of Dutyssä kuulosti.
Pelin suurena vetonaulana oli se, että pelaaja ei todellakaan ollut mikään yksinäinen superagentti, vaan yksi osa suurempaa sotakoneistoa. Pelin kolme yksinpelikampanjaa heittivät pelaajan keskelle sodan tunnetuimpia hetkiä. Ensimmäisessä kampanjassa pelaaja ohjastaa amerikkalaista laskuvarjojääkäriä, joka osana 101. laskuvarjodivisioonaa saapuu Normandiaan pehmentämään saksalaisten asemia ennen seuraavan aamun maihinnousuja. Toisessa kampanjassa taistellaan samaa sotaa brittiläisen liidokkisotilaan roolissa, kun taas kolmas kampanja vie pelaajan Stalingradin raunioihin.
Kehitystiimi käytti paljon aikaa ja vaivaa saadakseen pelaajan yksikön sotilaiden tekoälyn toimimaan järkevästi ja hyödyntämään oikealta vaikuttavia taktiikoita. Sotilaat osaavat ainakin teoriassa yrittää päästä vihollistensa sivustalle, käyttää kranaatteja rakennusten raivaamiseen ja tukea toisiaan. Sanon ”teoriassa”, koska eihän se ensimmäinen vuoden 2003 yritys oikeasti ollut mitenkään huikeaa jälkeä. Mutta tarpeeksi huikeaa aikaisekseen, jotta peli tuntui täysin erilaiselta kuin Medal of Honor.
Kaiken realismin keskellä kehitystiimi ei tietenkään unohtanut myöskään elokuvamaista meininkiä. Totta kai oikeatkin neuvostosotilaat ylittivät Volga-joen Luftwaffen syöksypommittajien hyökkäysten alla, mutta ollaan rehellisiä: kehitystiimi on selvästi apinoinut monia pelin huippuhetkistä Band of Brothers -TV-sarjasta, sekä Saving Private Ryanista ja Enemy at the Gatesista. Eikä siinä toki ole mitään väärää, sillä onhan se elokuvamainen spektaakkeli vielä huikeampaa kun sen pääsee kokemaan päähenkilön silmistä.
Ei olekaan hirveä yllätys, että Call of Duty oli jättimenestys. Se putsasi palkintopöytiä, voitti vuoden peli -palkintoja ja myi yli 4,5 miljoonaa kappaletta. Kaikki tämä miellytti Activisionin pomoja siinä määrin, että jatko-osan kehitys aloitettiin saman tien. Sen kehitys kesti kaksi vuotta, mutta tämän jälkeen mitään välivuosia ei sitten ollakaan nähty, koska Activision ynnäsi, että jos yksi studio ei pysty tekemään uutta Call of Dutyä joka vuodelle, niin pistetään sitten useampi studio asialle vuorottelemaan julkaisujensa kanssa. Ei vuotta ilman Call of Dutyä!
Eikä siinä mitään, kun sarja oli vuoteen 2021 mennessä yltänyt yli 400 miljoonan kappaleen kokonaismyynteihin, on hyvin vaikea väittää, ettei idea olisi ollut hyvä. Voi vain miettiä, montako kertaa joku on EA:lla kiroillut päätöstä potkia Medal of Honor -kehittäjät pihalle.
Miikka Lehtonen