Päätettyään, ettei se tekisi Super Nintendoon CD-asemaa Sonyn kanssa, Nintendo siirtyi neuvottelemaan asiasta Philipsin kanssa. Lopulta SNES ei saanut CD-asemaa lainkaan, eikä Sonyn tästä projektista aloittama PlayStationkaan omannut kaavailtua SNES-pelikasettiaukkoa. Philipsille taas jopa jäi jotain käteen diileistä, nimittäin kasa höyryävää roskaa.
Laaduntarkkailu kunniaan
Se olisi ollut kultainen tilaisuus. Philipsille jäi oikeudet luoda Nintendon hahmoilla varustettuja pelejä CD-i-multimedialaitteelleen, eli käytännössä siis puhuttiin luvasta painaa rahaa. Niin Philipskin varmasti uskoi, ja antoi pelit apinoiden kehitettäviksi. Lopputuloksena oli puzzle-peli Hotel Mario sekä peräti kolme Zelda-seikkailua: Zelda: The Wand of Gamelon, Link: The Faces of Evil ja Zelda’s Adventure.
Animation Magic -studion Wand of Gamelon ja Faces of Evil julkaistiin samaan aikaan vuoden 1993 lopulla, ja ne ovatkin kuin samasta puusta veistettyjä. Tyyliltään pelit ovat ehkä lähinnä Zelda II: Adventure of Linkiä, sillä ne ovat sivulta kuvattuja toimintapelejä. Tietenkin ilman mitään, mikä teki Adventure of Linkistä hyvän pelin.
Mukana on tuttuja hahmoja, kuten Hyrulen kuningas, Impa ja Ganon, sekä myös useita tuttuja tavaroita Zelda-peleistä, kuten miekka ja kilpi sekä pommit. Elinvoiman näkee sydämistä ja sydämiä voi hankkia myös lisää. Valuuttana ovat tutut rupee-jalokivet, tosin CD-i:llä niitä kutsutaan ruby-nimellä. Erityisesti tässä huomaa, miten pelit on hutaistu kokoon vasemmalla kädellä, sillä normaaleista Zeldoista poiketen punainen jalokivi on arvoltaan 1, vihreä 5 ja sininen 10. Miten vaikeaa olisi ollut vain pelata edes yhtä Nintendon omaa Zelda-peliä ja kunnioittaa perinteitä edes sen verran, että vihreä on 1, sininen 5 ja punainen 20? Pieni asia, mutta vaivaa sarjan faneja varmasti.
Jos totta puhutaan, pelit näyttävät varsinkin kuvissa ihan kelvollisilta. Ja varmasti pelin runsaalle piirrostyylille löytyy jopa äänekkäitäkin kannattajia. Liikkeessä kaikki vain muuttuu, kun sinänsä nätit taustat eivät liiku lainkaan ja elävyys puuttuu kokonaan. Samaa ei voi sanoa pelihahmoista ja vihollisista, jotka hytkyvät kuin kohtauksen saaneet ja animaatio on suurin piirtein Game & Watch -pelien luokkaa. Kontrollit ovat kamalat, ja toisinaan taustasta ei ole selvää, minkä tason päälle voi hyppiä. Kauheimpia kohtia pelissä ovat kohdat, jotka vaativat jonkinlaista tasoloikkaa samalla kun ruudulla on jotain ampuvia tai heittäviä vihollisia. Osumitta selviäminen on tuurin kauppaa. Lisäksi pitää onnitella pelinsuunnittelijoita keksinnöstä, jossa tavaroita poimitaan sekä ihmisille puhutaan lyömällä niitä miekalla ja siitä, että pelin valikot aukeavat ainoastaan menemällä ensin kyykkyyn.
Lauantaiaamun piirretyt
Pelien ehdottomasti parasta antia ovatkin niiden välianimaatiot. CD-i:n ollessa multimedialaitteiden airut, jokaiseen peliin piti änkeä CD:n täydeltä videokuvaa. Kahden ensimmäisen Zelda-pelin kohdalla pelaajat pääsivät ”nauttimaan” kuuden venäläisen animaattorin vääntämistä piirretyistä, jotka oli viimeistelty kammottavilla amerikkalaisilla ääninäyttelijöillä. Näistä välipätkistä on tehty niin paljon pilaa aikojen saatossa, että parasta on, että katsotte itse. Käsittämätöntä kamaa. Aluksi tulee Link: Faces of Evilin alkuanimaatio, sitten pelikuvaa.
Kuten huomasitte, juoni on melkoisen happoista kamaa eikä perinteisestä seikkailusta Hyrulessa ole tietoakaan. Toisen pelin pääosassa oli normaalisti Link, mutta toisen pelin päähahmona oli tasa-arvon nimissä Zelda. Prinsessaa ohjaillaan myös CD-i:n kolmannessa Zeldassa, eli Zelda’s Adventuressa.
Zelda’s Adventure ei liity mitenkään kahteen aikaisempaan peliin, vaan sen on tehnyt eri pelitiimi, Viridis, ja täysin eri audiovisuaalisella tyylillä. Pohjimmiltaan peli muistuttaa enemmän muita Zelda-pelejä, kuvakulman ollessa ylhäällä. Ennen kaikkea mukana on sivusuunnassa etenevien kenttien sijaan pääpelimaailma, jossa voi seikkailla, sekä luolastoja, joita selvittää. Peliä voisi jopa yrittää pelata, mutta suurena haittana pelissä on muutaman sekunnin lataustauko jokaisen ruudunvaihdon välillä. Eteneminen siis on hidasta, varsinkin jos pitäisi vain päästä paikasta A paikkaan B.
Kuten varmasti huomasittekin, on perin graafinen tyyli erikoinen. Pelin ”fotorealistiset” ympäristöt on luotu oikeilla valokuvilla sekä pienoismalleilla, ja juuri näiden taustakuvien lataaminen hidastaa peliä. Myös hahmot ovat esirenderoituja, mutta jälleen pelin parasta antia onkin varmasti sen alkuanimaatio. Se on toteutettu oikeillä näyttelijöillä, ja tällä siis tarkoitan amatöörejä, joiden päälle on heitetty halvimmat asusteet, mitä kuvauspäivänä on jostain keksitty.
Jälkipyykki
Nintendo itse hädin tuskin edes tunnustaa pelien olemassaoloa, ja Nintendon kommentit peleistä ovatkin harvassa. Laaduttomuudestaan huolimatta pelit ovat keräilijöiden suosiossa, liittyen sekä niiden Zelda-nimeen että huvittavaan huonouteen. Kaikki pelit alkavat olla suhteellisen arvokkaita, Zelda: The Wand of Gamelon ja Link: The Faces of Evil huutavat useita kymmeniä euroja, ja kolmikon harvinaisin eli Zelda’s Adventure, yli satasta. Kyseessä on todellakin vain keräilijöiden kekkerit, ja pelien parhaat palat haluavat voivat vain kääntyä YouTuben puoleen.