Pääkirjoitus on julkaistu Pelaaja-lehden nyt
myynnissä olevassa huhtikuun 2023 numerossa 244.
Rakastan vanhojen konsolien, ohjaimien ja pelien aikakonemaista luonnetta. Niiden kanssa voin elää uudelleen vanhoja pelimuistoja juuri sellaisenaan – tai voin ottaa muista viihteen muodoista poiketen uutta näkökulmaa eri pelityylillä ja muutaman elämänkokemuksen viisaampana. Silti huomaan tarttuvani yhä harvemmin retrokoneiden ohjaksiin, sillä siihen on vähenevissä määrin tarvetta. Pientä pintaremonttia sisältävien remasterointien, alkuperäisten versioiden uudelleenjulkaisujen sekä täysiveristen uusioversioiden myötä monet vanhat pelit voivat hyvin myös monilla nykyalustoilla.
Kuulen edelleen usein kommentteja, joiden mukaan George Lucas pilasi alkuperäisen Tähtien sota -elokuvatrilogiansa 1990-luvun uusituilla versioilla. Päivitetyt efektit, lisäkohtaukset ja ympäristöjen elävöittämiset aiheuttavat yhä ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita, vaikka isossa kuvassa niille löytyisikin ymmärrystä. Tämä mielessä pitäen on ollut kiinnostavaa verrata, miten eri polkuja keskustelut klassisten pelien päivittämisestä ja uusimisesta kulkevat elokuviin verrattuna.
Interaktiivisena viihteenmuotona pelien rukkaaminen on ollut jo alkuajoista asti suvaitumpaa, ellei jopa toivottua. Pc-puolella opittiin jo varhain odottamaan peleistä näyttävämpiä versioita, mutta ihasteltiinpa männävuosien konsolipiireissäkin esimerkiksi Super Mario Bros. -kolmikon 16-bittisiä uusioversioita Super Nintendolla. Tämä kehityskulku ja asennoituminen näkyvät vahvasti tämänkin hetken pelitrendeissä.
Tämän kuukauden numerossa arvostellun Resident Evil 4:n kaltaisten uusioversioiden buumi osoittaa, että pelaajat haluavat löytää vanhoille klassikoille uuden elämän tuoreilla lähestymistavoilla. Tämän ymmärtää hyvin, sillä jo suoraviivaisemmat remasteroinnit ja lukemattomat modit osoittavat jopa 20 vuoden takaisten pelien kaipaavan lähinnä graafi sta ehostusta ja ohjauksen rukkausta ollakseen tuoreimpien hittien veroisia. Siksi uusintoja seurataan enemmänkin mielenkiinnolla kuin kauhulla, vaikka niiden tarpeellisuutta saatetaan kyseenalaistaa.
Pelien pelaaminen alkuperäisessä muodossaan on toki arvokas kokemus, mutta myös onnistuneilla uusinnoilla ja uusintajulkaisuilla on oma paikkansa. Parhaassa tapauksessa ne levittävät ajattomien pelien ilosanomaa aina vain uusille yleisöille, jotka kokevat ja tulkitsevat niitä omalla tavallaan. Uudet pelaajat eivät välttämättä elä uudelleen juuri minun pelimuistojani, mutta tuskin he siihen kykenisivät retrokoneidenkaan äärellä.
Miten sinä haluat pelata vanhoja pelejä? Mitkä pelit pitäisi uusia ja mitkä pitäisi jättää rauhaan täysin ajattomina? Näihin kysymyksiin ei ole yhtä oikeaa vastausta, sillä pelit kuuluvat kaikille. Tärkeintä kuitenkin on, ettei pelihistoriaa pyritä pyyhkimään vaan vaalimaan.
Ville Arvekari,
Pelaaja-lehden päätoimittaja