Arvostelussa Ravenlok. Arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden heinäkuun 2023 numerossa 247.
Piina ihmemaassa
Koko perheelle sopiva pelaaminen on hankala ala. Kohdeyleisöä on helppo yli- tai aliarvioida, minkä vuoksi monenmoiset tekeleet ovat perinteisesti olleet joko hyvin simppeleitä yhden napin kädestäpitelyjä tai masokistisen vaikeita tuotoksia, joiden parissa raavaskin mies anelee armoa. Onneksi indieskenen nousun myötä perhepelejä on alkanut ilmestyä enemmänkin, ja monet niistä ottavat kohderyhmän huomioon ja tarjoavat vieläpä laadukkaan pelikokemuksen. Ravenlok ei valitettavasti ole sellainen.
Pelissä juuri maalle muuttanut nuori tyttö kiskaistaan navetasta löytyneen peilin kautta Liisa ihmemaassa -henkiseen Dunian fantasiamaailmaan, jota ilkeä kuningatar hallitsee pelolla. Tyttö saa kuulla olevansa ennustusten Ravenlok, sankaritar, jonka kohtalona on kukistaa kuningatar ja vapauttaa Dunia tyranniasta.
Ravenlokista syntyy toki melko vahva ensivaikutelma. Sen vokseligrafiikka on nättiä ja maisemat kauniin satumaisia. Illuusio pysyy yllä vielä hetken aikaa, kunnes pelisuunnittelun yksitoikkoisuus nostaa päätään. Dunian asukeista suurin osa vyöryttää pelaajan niskaan pienemmän tai suuremman tehtävän, joista jokainen osoittautuu poikkeuksetta noutotehtäväksi. Himottujen esineiden etsiminen alkaa maistua puulta ruutua jo ties kuinka monetta kertaa kolutessa, sillä peli ei koskaan kerro tai edes vihjaa mistä näitä pitäisi etsiä. Vaikutelma paranee hetkellisesti pelaajan saadessa käteensä miekan ja kilven, kunnes suorastaan aivokuollut taistelujärjestelmä osoittaa tylsyytensä. Neljän erikoisiskun lisäksi käytössä on vain yksi peruslyönti sekä väistö, jota ei tarvitse käyttää kuin muutamissa pomotaisteluissa.
Taisteleminen on turhan simppeliä jopa perhepeliksi, mutta suurimpana syntinä yhteenotot eivät yksinkertaisesti tunnu hyvältä. Vaikka rivivihollisten kukistaminen vaatii kymmeniä iskuja, ne taintuvat puolustuskyvyttömiksi jokaisesta osumasta. Koska heistä ei ole mitään vastusta, strategiaa ei koskaan tarvitse muuttaa. Erikoisiskujen käyttö on yleensä turhaa, sillä niiden lukittaminen vihollisiin ei suju luontevasti ja ne menevät siksi aina ohi. Pomohirviöt tuovat kahinointiin edes jotain vaihtelua, sillä niitä kohdatessaan tekemisiään on syytä miettiä edes hitusen.
Tarinalta on turha odottaa mitään ihmeempiä. Tarjolla on luvatusti suoraviivainen sankaritarina, jossa matkustetaan ympäri maailmaa auttaen sen asukkeja taistelussa pahaa vastaan ilman sen kummempia käänteitä. Vastaan tulevat otukset ovat toki sööttejä ja tilanteetkin ihan hassuja, mutta kohtaamiset jäävät silti harmillisesti äärimmäisen pintapuolisiksi. Hahmoilla on hyvin vähän mitään järkevää sanottavaa eikä niitä juurikaan tavata uudelleen seikkailun aikana. Toisinaan tuntuukin kuinkuin pelillä olisi jatkuvasti kova kiire viedä pelaaja paikasta toiseen.
Itseään toistava pelituntuma on saavutus sinänsä, sillä Ravenlokilla on pituutta vain neljän tunnin verran. Kaavaa ehkä rikotaan muutaman kerran hiipimisellä tai kevyellä pulmailulla, mutta se ei juuri riemunkiljahduksia aiheuta. Syvyyttä ei irtoa hahmonkehityksestäkään, vaan sekin on luonteeltaan tylsin mahdollinen. Vihollisten kukistaminen tuo kokemuspisteitä, joilla ostetaan hahmoa voimistavia lisätasoja. Siinä kaikki.
Jotkin Ravenlokin ongelmista saattaisivat olla kuitattavissa sillä, että kyseessä on perhepeli, mutta nuoremman yleisön kosiskelu ei oikeuta yksitoikkoista pelisuunnittelua. Kohdeyleisöönsä se saattaa silti upota ihan kohtalaisesti, mutta heillekin markkinoilla on tarjolla oikeasti sitä laadukkaampaakin pelattavaa.
Petri Pohjonen
Tilaa Pelaaja-lehden tulevat numerot täältä!
Tutustu Pelaajan arvosteluarkistoon täältä.