Arvostelussa Miasma Chronicles. Arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden heinäkuun 2023 numerossa 247.
Vuoroin rappiolla
Yläviistosta kuvatut ruutu- ja vuoropohjaiset taktikoinnit ovat jo hetken olleet XCOM 2:n aiheuttamassa koomassa. Siellä täällä on ollut sekalaisia yrityksiä ja hyviä ideoitakin on sijoitettu sinne tänne. Eräs vakavimmista haastajista XCOMille tuli genren alkuperäisiin velhoihin kuuluneelta Julian Gollopilta, jonka Phoenix Pointissa (2019) oli hyviä ajatuksia mutta keskinkertaiset puitteet.
Hiukan sama tunnelma tulee myös ruotsalaisen The Bearded Ladies -studion kehittämästä Miasma Chroniclesista. Me vastaan ne joukkueasetelman sijaan Miasmassa tutkaillaan muutamien hahmojen tarinaa huomattavasti roolipelimäisemmässä kokonaisuudessa. Studion aiempiin luomuksiin kuuluukin saman genren Mutant Year Zero: Road to Eden.
Yhdysvallat ovat raunioina mystisen Miasma-ilmiön jäljiltä, jota voi kuvailla lähinnä paranormaaliksi sähkömagneettiseksi häiriömyrskyksi. Päähahmo Elviksellä on käytössään mystinen hanska, jolla Miasma-ilmiötä voi yrittää hallita. Hahmoanimoinnin perusteella Elvis kärsii ummetuksesta suurimman osan ajasta, mutta nuorella miehellä on vimma selvittää Miasmaa ymmärtäneen äitinsä kohtalo ja päästä myrskyseinän tuolle puolelle.
Apunaan tässä rikkinäisessä maailmassa Elviksellä on tuplapaukun persoonallisuutta saanut robotti Diggs, joka heittää slangihöysteistä läppää tilanteessa kuin tilanteessa. Miasma Chroniclesin kirjanpidon kannalta robottihahmo käyttäytyy kuin ihminen, joten osumapisteet, parannustavarat ja kokemuspisteet lasketaan samalla tavalla.
Pian joukkoon liittyy myös tarkka-ampuja Jade, joka tietää sekä Miasmasta että Elviksen äidistä reilusti enemmän kuin antaa ymmärtää. Nainen on tosin hippasilla raunioituneita Yhdysvaltoja hallitsevan First Familyn kanssa, joten konfliktin itu on kylvetty jo pelin alkupuolella.
Rauniokylissä, tuhoutuneissa turistikohteissa, kaivoksissa ja rämeiköissä tapahtuva Miasma Chronicles on pohjimmiltaan roolipeli. Hahmoille voi puhua, maailma on täynnä menneestä maailmasta kertovaa tarpeetonta roinaa, ja siellä täällä on alkeellisia sivutehtäviä. Sivutehtävien tasovaatimus on usein tuntuvasti päätehtäviä kovempi, joten alueille kannattaa palata tasojen karttumisen myötä.
Myöhemmin kakkosluvussa peli ikään kuin muistaa suuret lupaukset taustatarinasta, jolloin palataan tarkemmin Miasman luonteeseen. Silloin pureudutaan myös sitä hallitsevien editorien perintöön ja siihen, miten Edenzed-jättiyhtiö ja maan rippeitä hallitseva First Family liittyvät tähän kaikkeen.
Hahmot keräävät kokemuspisteitä tekojensa mukaan, ja tasojen noustessa saa myös taitoja. Erikoiskykyihin kuuluu myös Miasman hallinta, joten Elvis voi tarvittaessa paiskoa vihollisia päin räjähtäviä tynnyreitä tai heittää vihollisesta toiseen hyppäävän sähköshokin. Kykypuut on tehty hahmojen mukaan, joten samankaltaisuuksista huolimatta edes overwatchin kaltaiset genren perustaidot eivät tule hahmoille yhtä aikaa. Aseita voi vaihtaa ja niiden eri puolia voi parantaa päivittämällä. Riepooko maailman lyhimmän kantomatkan tarkka-ampujakivääri? Pistä siihen parempi tähtäin. Lisäksi hahmojen perusominaisuuksia voi parannella muutamilla päivitystavaroilla.
Taisteluissa Miasma Chronicles on erikoinen. Alueilla kävellessä on todennäköistä saapua vihollisten tuntumaan ihan vapaasti. Kovimmat viholliskeskittymät voi jopa kiertää kyyristelemällä ja menemällä pitkin pensaita. Tosiaikaisena tapahtuva hiippailu on erikoinen puoli muuten vuoropohjaisena pidetyssä lajityypissä. Tyypillisesti ajatuksena on asemoida omat hahmot väijyyn. Väijytyksellä voi toki aloittaa taistelun suoraan, kuten melkein missä tahansa vastaavassa pelissä. Tuolloin vihollisjoukkue (eli eivät kaikki kartan viholliset) ryhtyy taistelemaan vastaan.
Miasma Chroniclesissa kamppailut on kuitenkin suunniteltu hiukan hankaliksi, joten sammakkohirviötä ja vihaista puuta tulee eteen melkoisella tahdilla. Peli myös rakastaa vihollisia, jotka voivat kutsua paikalle apujoukkoja, joista osa voi vielä sitoa vähäiset pelaajahahmot toimintakyvyttömiksi. Niinpä elämäänsä voi helpottaa huomattavasti hiippailemalla ympäriinsä ja napsimalla äänenvaimennetuin asein turhat apujoukot pois päiväjärjestyksestä. Peliaikaa kuluu, mutta vastaavasti avoimesta taisteluvaiheesta tulee tuntuvasti siedettävämpää.
Alkuvaiheen jälkeen kaikki hahmot saavat joko vaimennettuja aseita tai stealth-taitoja, joten vihollisten niittaamisessa riittää, että hahmon saa hengiltä yhden vuoron sisällä. Toisiaan kyttääviä vihollisia voi ajaa erilleen aiheuttamalla ääntä esimerkiksi heittelemällä tyhjiä pulloja tai laittamalla radion päälle sellaisen löytyessä. Ryhmäliikkumisen toiminnot ovat iloisesti rikki, jos peliltä välttämättä kaipaa realismia hiippailuasioissa.
Perusvuoron aikana on käytössä XCOM-tyylisesti vain kaksi toimintoa ja ampuminen lopettaa vuoron joka tapauksessa. Peli antaa suuret suojabonukset puoli- ja täyssuojassa hengailusta, joten sivustahyökkäykset ovat lähes pakollisia. Osa aseista voi myös rikkoa joitain suojatyyppejä. Vihollisten panssarointiin voi onneksi vaikuttaa erilaisin keinoin, mutta usein tuntuu, että tarpeeksi suuren vahinkomäärän tekeminen on kiven alla jopa kriittisillä osumilla ja erikoistaidoilla. Kranaatit ovat hyviä ryhmien kesyttämiseen ja onneksi parantamisenkin voi hoitaa heittämällä kaveria yrttipallolla.
Miasma Chroniclesissa on myös joitain omia ideoita vuoropohjaisen ruututaistelun peruskiviin. Toisaalta pelin tasapaino on selvästi kehityksen alla, sillä arvosteluaikana peliin tuli päivitys, joka poisti overwatchissa käytetyn parin vuoron cooldownin kokonaan.
Graafisesti Miasma Chronicles on miellyttävän tyylitelty, mutta hahmoanimaatiot eivät aina kestä välinäytösten lähikuvia. Äänimaailmassa hallitsevana piirteinä ovat hahmojen huudahdukset, musiikin ollessa jälleen XCOM 2 -henkistä ambienttisärinää yhdistettynä pahaenteiseen teknopulputukseen.
Lopulta Miasma Chronicles on, kuten lienee ollut studion tavoitekin, jossain XCOM-vuororäiskintöjen ja Fallout– ja Wasteland -rappioroolipelien välimaastossa. Sen roolipelielementit ovat kevyitä, mutta ne tuovat sopivasti lisää samoilla hahmoilla seikkailemiseen. Taistelumekaniikan puolesta peli ei ole edes vuoropohjaisten roolipelien tasolla, mutta sen järjestelmässä on ehkä enemmän syvyyttä kuin virtaviivaistetun käyttäjäystävällisessä ufojahdissa.
Tarinan ja roolipelaamisen tarinallisten puolien suhteen Miasma Chronicles kurkottaa korkeammalle kuin mihin se yltää. Sivuhahmojen persoonat ja taustat eivät herätä mitään reaktiota, eikä hyväntekijyydelle löydy muita motiiveja kuin kokemuspisteet tai tavarat.
Jollain kierolla tavalla Elviksen ja kavereiden seikkailu kuitenkin aiheuttaa ”vielä yksi kahakka” -ilmiötä, mikä vie pääjuonta eteenpäin pala kerrallaan. Sen voimin Miasma Chronicles jaksaa yllättävän pitkälle.
Aake Kinnunen
Tilaa Pelaaja-lehden tulevat numerot täältä!
Tutustu Pelaajan arvosteluarkistoon täältä.