Paluu lisenssipelien pimeälle puolelle
Maailmassa on monia asioita, joihin ei ole saatu selvyyttä. Stonehenge on yksi niistä. Miten kivipaadet saatiin pystyyn? Oliko mukana ulkoavaruuden olioita? Onko kyseessä jättiläismäinen kello? Miksi rakennelma on aikoinaan tehty?
Pelistudio Beenox on tehnyt täysin uudenlaista outoushistoriaa pelirintamalla. Vuosisatojen kuluttua ihmiskunta ihmettelee yhä sitä, miten studio onnistui tuhoamaan kohtalaisen mukavasti toimineet Spider-Man-pelit aivan kammottavaksi hutuksi, joka saa poloiset kriitikot ympäri maapallon kiroamaan työtään. Tällaisen parissa sitä pitää sitten kauniit alkukesäiset päivänsä käyttää.
Tekisi toki myös mieli osoittaa syyttävällä sormella tämän lehden päätoimittajaa. ”Ei tämä kai mikään sysihuono ole, aika samanlainen kai kuin ne vanhatkin, ota vaan”, Huttunen kertoi Pelaajan toimistolla käydessäni ja tunkiessaan levyn käteeni. Tämä kostetaan vielä, Miika. Kuitenkin tiesit pelin tason.
Beenox teki vuonna 2010 Spider-Man: Shattered Dimensions -pelin, joka oli ihailtavan tasapainoinen kokonaisuus. Ei se lisenssipelimaailmaa uudistanut, mutta siinä Hämähäkkimiehellä pelaaminen tuntui juuri siltä, miltä se pitääkin tuntua. Hämis kiipeili pitkin kattoja ja seiniä juuri oikealla tavalla. Beenox on kuitenkin tunkenut markkinoille neljä Spider-Man-peliä yhtä monessa vuodessa, eikä pelisarjassa ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Kaikki on pelistä toiseen pysynyt tismalleen samanlaisena.
Tai ei, otetaanpa hieman takaisin. Onhan niitä muutoksia tapahtunut. The Amazing Spider-Man 2 -pelin testiversio tuli PS4-konsolille, ja teknisesti se näyttää ja tuntuu kymmenen vuotta sitten julkaistulta. Latausajat ovat hirvittäviä. Grafiikka tökkii ja nykii jatkuvasti. Edelliset osat ovat sentään olleet teknisesti ihan OK-tasoisia. On kuin peli olisi käännetty PS3-konsolilta PS4:lle sen kummemmin välittämättä siitä, että sekaan on eksynyt jopa etenemisen estäviä bugeja.
Ohjausmetodia on uudistettu, sillä pitäähän uudessa vuosipäivityksessä jotain uutta olla. Ennen betoniviidakossa seittien varassa flengaileva Hämis tuntui samaisen viidakon vikkeläliikkeiseltä kuninkaalta. Uudistettu ohjausmetodi tuo olon, että Spider-Maniä olisi radioaktiivisen hämähäkin sijaan pistänyt viskihämähäkki. Seinät tulevat tutuiksi, sillä ohjaus ei yksinkertaisesti toimi.
Tehtävät toistavat itseään, ja Spider-Manin trikoissa ravataan paikasta toiseen ja hakataan kasa vihollisia kahta nappia käyttäen. Sen jälkeen katsotaan surkeasti animoitu ja näytelty välikohtaus, ja sitten toistetaan sama temppu. Välillä tehdään pieniä minitehtäviä, jotka ovat yleensä silkkaa tuskaa, sillä Hämis ei tottele ohjainta ja kamerakin haahuilee yleensä täysin väärässä kuvakulmassa.
Kokeilin sattumalta Shattered Dimensionsia pari kuukautta takaperin. Sen tehtävät tuntuivat raikkailta, ja pelin kenttäsuunnittelukin oli kohdallaan. Shattered Dimensions jopa näytti kauniimmalta kuin tämä hirvitys.
Kaikki riviviholliset ovat toisensa kopioita. Välipomoina esiintyy klassisia Hämis-pahiksia, mutta heidän cameonsa ovat pikemminkin välttämättömiä pahoja kuin osa tarinaa. Ja se tarina ja sen kerronta! Voi pojat, se on jotain käsittämätöntä. Peter Parker jahtaa setänsä tappajaa, ja sitten tulevat venäläiset rikolliset, ja sitten ne tankit vyöryvät kaduille ja… Ei. Ei vaan. Ei.
The Amazing Spider-Man 2:ta ei voi suositella edes meille Hämis-faneille. Peli on hirvittävää lisenssikuraa. Häpeäisitte siellä Beenoxilla. Ihan oikeasti.