Avaruuspilottien uusi polvi
Lelupeleistä uusin on kuin Skylanders avaruusaluksilla, ja arvioin sitä kahdesta vinkkelistä. Ensimmäinen on laadukasta nuortenpelattavaa toivova vanhempi ja toinen TIE-hävittäjien veteraanipilotti. Kuvitelkaa miten yllätyin, kun en pettynyt juuri kummassakaan suhteessa.
Modernilta piirrossarjalta näyttävässä tarinassa joukko nuoria pilotteja suuntaa tuntemattomaan aurinkokuntaan visionääriprofessorin siivellä. Nova-energia antaa virtaa hyperhyppyyn, mutta perillä odottaa robottituhoajien armeijaa komentava Grax, joka haluaa tankata sillä omat sota-aluksensa. Kun puhki ammuttu emoalus kolahtaa yhdelle Atlas-aurinkokunnan seitsemästä planeetasta, pitäisi korjauksien ohessa suorittaa vallankumous ja yhdistää paikalliset mainarit, tiedemiehet ja piraatit yhteiseen rintamaan pahisten legioonaa vastaan. Jos tämä kuulostaa junnujen Mass Effectilta, et ole väärässä. Luonnollisesti ohessa on selvitettävä muinaisen muukalaissivilisaation raunioiden mysteeri.
Starlinkissa ei koskaan astuta aluksen ulkopuolelle, vaan hävittäjät vaihtavat taivaalla ja ulkoavaruudessa käytettävästä lentotilasta leijuntamoodiin, jolla ne köröttelevät maanpinnan tuntumassa. Planeetat, jotka näyttävät eksoottisessa väriloistossaan No Man’s Skyn maailmojen hiotummilta versioilta, antavat tekemistä tutussa Ubisoft-hengessä. Kartta on täynnä resursseja, ammuttavia vihollisia ja valloitettavia tukikohtia. Esimerkiksi Assassin’s Creed -tornien tilalla on kartat avaavia observatorioita, joita voi rakentaa lisää itsekin. Jos planeetoille pykäilee asevarastoja, niistä sikiävät taistelualukset kaatavat vihollisia, vaikka pelaaja kruisailisi miljoonan kilometrin päässä. Näppärää!
Legioonaa saa kurmottaa yllättävän kauan, sillä sen invaasio on dynaaminen. Dreadnought-alukset lähettävät maan kamaralle prime-megarobotteja, jotka rakentavat poraustukikohtia, jotka pykäävät puolestaan perusvihuja. Nyyppäpilotti voi putsata planeetat kokonaan, jolloin vaeltavat prime-pomot heikentyvät. Niiden tappaminen harventaa puolestaan etukäteen dreadnoughtien tukena pyörivää hävittäjälaumaa. Haastetta kaipaava voi valita oman vaikeustasonsa ohittamalla kylmästi taistojen aiempia vaiheita. Pelin ”aito loppu” on tosin avattava lopputekstien jälkeen nitistämällä aurinkokunnan viimeisetkin pahikset, ja siihen mennessä taistelu alkaa maistua puulta.
Pelimekaanisesti Starlink on ihmeen hiottu. Kun ohjaimeen kiinnitettävään telineeseen on liitetty pilotti, alusrunko, siipiä ja aseita, ominaisuuksiltaan vaihteleva hävittäjä suihkii paikasta toiseen ja harventaa sujuvasti robottien ja avaruuspiraattien laumoja. Maataistelu on räiskintäpelimäistä, ja oleellista on kurvailla vihollisten keskellä. Ilmassa ja avaruudessa koetaan toimivaa peruslentämistä. Molemmille tiloille on yhteistä se, että aseet ovat näyttäviä, tyydyttävän tuntuisia ja tehokkaita. Koska joka mörssärissä on loputtomasti ammuksia, aloitteleva pilotti pärjää erityisesti hakeutuvia ohjuksia hyödyntävillä aseilla – kunhan sellaisen ostaa leluna tai digitaalisesti. Tyydyttävämmältä tuntuu ampua kriittisiä osumia vihollisten heikkoon kohtaan tarkkuuskivääriä muistuttavilla raidepyssyillä.
Starlinkin iloinen yllätys on se, että se ei ole muiden lelupelien tavoin sidottu nättien mutta kalliiden lelujen ostoon. Pelin aluksineen voi lunastaa täysin digitaalisena mallina, mikä tulee selkeästi lelujen ostoa halvemmaksi. Jaetun ruudun kaksinpeli onnistuu jopa peruspaketilla, sillä jokainen lelu avaa käyttöön digitaalisen kopionsa. Ilman leluja pelatessa puuttumaan jää tosin outo tyydytys, joka syntyy aluksen kylkeen kiinnittyvän tykin naksahduksesta.
Avaruussimujen ystäviä harmittaa edelleen genren näennäinen kuolema 1990-luvun loppupuolella. Siksi on hienoa nähdä Starlinkin kaltainen peli, jolla kelpaa aloittaa uuden polven pilottien koulutus.