Negatiivisemman ajattelun ryhmä
Ennakkohypen perusteella olisi voinut kuvitella, että pelilegenda Keiji Inafunen Soul Sacrifice olisi kuin kevyempi ja lähestyttävämpi Monster Hunter. Toivottavasti kukaan ei ole tämän idean perusteella peliä ostanut, sillä se ei ole totta. Mutta toisaalta jos osti, ei se raha hukkaan mene: tarjolla on kiinnostava ja persoonallinen pelikokemus.
Soul Sacrificen maailma on todella synkkä. Vääristyneet ja painajaismaiset maisemat kätkevät varjoihinsa syntejä ja rikoksia, joita ratkomassa on velhojen kilta. Pelin velhot eivät ole mitään harrypottereita, vaan uhrilahjoja polttavia ja vääristyneitä hylkiöitä, joiden tylynä tehtävänä on tappaa ja uhrata heille annettuja kohteita.
Pelaaja itse on vielä erikoisemmin erään tällaisen velhon vankina. Häntä odottaa myös uhripölkky, mutta sitä ennen vankikopista löytyy puhuva kirja, jonka tarinoiden kautta hän voi sukeltaa suuren velhon menneisyyteen, oppia magiaa ja ehkä tätä kautta pelastaa sielunsa.
Soul Sacrifice koostuu kymmenistä pienistä tehtävistä, joissa pelaaja heitetään pienehkölle areenalle joko yksin tai parin tekoälykaverin kanssa tarkoituksenaan tappaa vastassa olevat hirviöt. Laitealusta on selvästi vaikuttanut tehtäväsuunnitteluun, sillä kaikki tehtävät ovat bussiystävällisen lyhyitä. Taistelu tapahtuu tuttuun hahmon takaa kuvattuun tyyliin: tähtäimensä voi lukita vihollisiin, hyökkäyksiä voi väistellä ja niin edelleen.
Pari erikoisuuttakin löytyy. Ensimmäinen niistä on se, että pelaajan kaikki hyökkäykset ovat todella rajoitettuja. Mukaan valitaan 12 esineen paletti, jonka jokainen työkalu tarjoaa omanlaisensa taian. Yhdellä voi kasvattaa nyrkkinsä jättimäisiksi, toisella iskeä maan alta esiin liekkejä ja niin edelleen. Jos yhtä loitsua käyttää tehtävässä liikaa, se hajoaa. Erilaisia esineitä on satoja erilaisia ja niitä jaellaan palkintoina tehtävistä, joten kuviot elävät jatkuvasti.
Toinen oudompi juttu on vihollisten sielujen kohtalo. Ressukat jäävät maahan sätkimään surkeasti, minkä jälkeen pelaaja saa viereen juostuaan tehdä valinnan: uhraatko vai pelastatko? Uhraaminen kasvattaa hyökkäyskykyjä, pelastaminen puolustuskykyjä. Kaikkea ei voi saada, sillä kokemustasoilla on yhteenlaskettu katto. Ja velhon tehtävähän on uhrata syntiset, joten liikaa puolustuskykyään kasvattava voi itse saada maalitaulun selkäänsä. Tylyä? Tarkoituksella!
Nämä hauskat ideat sopivat erittäin hyvin yksiin pelin synkän ja masentavan maailman kanssa ja ovat suuri syy sille, miksi muuten niin arkisista ja itseään toistavista areenamätöistä koostuva Soul Sacrifice toimii. Harmi vain, että tehtävistä ei esimerkiksi saa satunnaista saalista, sillä nyt grindaus – jota joutuu harrastamaan kivikovista pomoista selvitäkseen – tuntuu aika penseältä.
Soul Sacrifice sisältää myös moninpelin, joskin tarinatila täytyy sykkiä läpi yksin. Kaveriporukoille on tarjolla sivutehtäviä, jotka ovat tosin sisällöltään samanlaisia: areena, vihollisia ja vihaisia velhoja. Pistetään rokaten! Yksinäiset voivat kutsua avukseen tekoälykavereita, jotka toimivat ihan kohtalaisesti. Eivät ne kavereita toki piekse, mutta kelpaavat paremman puutteessa.
Lopulta tarjolla on vähän ristiriitainen paketti. Itse pelattavuus toistaa itseään ja olisi kaivannut ehkä vähän lisää tuunailua, mutta upean synkkä maailma, toimiva tarina ja omaperäiset ideat pönkittävät sen verran kokonaisuutta, että käteen jää peli, jota pelaa ihan ilokseen – joskin ehkä pienemmissä annoksissa.