Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 240. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Alienin jalanjäljillä
Kickstarter-rahoitetun, vuosikaupalla kehityksessä olleen ja pienen serbialaistiimin tekemän Scornin keskeistä innoittajaa ei tarvitse kauaa miettiä. Legendaarisesta Alien-metsästäjästä tunnetun sveitsiläisen kuvataiteilija H. R. Gigerin biomekaaniset luomukset ovat selvästi inspiroineet Scornin sielunmaisemia.
Ensimmäisen persoonan kauhu- ja selviytymispelissä synnytään iljettävään, salaperäiseen ja vihamieliseen maailmaan. Kuvioon sopii, että pelihahmo on liikuntarajoitteinen humanoidi, joka joutuu käyttämään älyään pysyäkseen hengissä. Hän – tai se – haahuilee ympäriinsä yrittäen löytää pois painajaisesta.
Scorn huokuu tunnelmaa, mutta ikävä kyllä sitä ei ole aina hauska pelata. Suuri osa ajasta kuluu tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan tutkimiseen ja turhan epämääräisten, yritys ja erehdys -tyyppisten pulmien ratkaisemiseen. Lisäksi liikkumisen kankeus turhauttaa. Sillä ja rajoittuneella kuvakulmalla lienee tavoiteltu Resident Evil -tyyppistä kauhuklaustrofobiaa, mutta Scornissa näin vanhanaikainen meno ei toimi.
Toimintaa voisi olla enemmän. Humanoidi löytää käytettäviä biomekaanisia aseita, mutta koska ammukset ovat vähissä, vihollisten ilmaantuessa järkevimmäksi ratkaisuksi osoittautuu usein karkuun pinkaiseminen. Lisäksi tarkastuspisteet ovat sen verran harvassa, että äkkikuoleman koittaessa joutuu usein pelaamaan pitkän pätkän uudestaan. Toiseksi ongelmaksi osoittautuu automaattitallennus pelaajan ollessa lähellä kuolemaa. Tämä pakottaa pahimmassa tapauksessa palaamaan lähtöpisteeseen.
Ymmärrän kyllä Scornin kehittäjien halun tehdä jotakin muuta kuin tyypillinen tieteisräiskintä kliseisine sädepyssyineen, mutta Scornin vaikutteet huomioiden sulavaa riehumista olisi hyvin voinut lisätä. Esimerkiksi mitään Alien-hirviön kaltaista tai veroista ei kohdata.
Hitaan tempon takia Scornista nauttivat lähinnä ne seikkailijat, jotka saavat nautintonsa huolellisesta tutkimisesta, pulmien mietiskelystä ja biomekaanisista näyistä. Hermoheikkojen, joihin tunnustan itse kuuluvani, kannattanee hakea nautintonsa vaikkapa tulevan Dead Space -uusioversion suunnalta.
Surrealistista painajaista muistuttava maailma on sentään näyttävä. Grafiikka on ihanan vastenmielistä, eikä peli sovi runsaana lentävän verensäkään takia kuin aikuisille. Käytävillä kaikuva humiseva musiikki ja hirviöiden epämääräinen ääntely, joka herättää muistoja Silent Hilleistä, ovat omiaan lisäämään ahdistusta.
Kaikeksi onneksi Scorn välttelee mielikuvituksettomasta kauhusta tuttua halpaa säpsäyttelyä ja pelottelee sen sijaan painostavalla tunnelmalla. Koska ympäristö näyttää ja kuulostaa elävältä, kuin nytkähtelevältä lihalta, sen kuvittelee vaistomaisesti karkaavan kimppuun koska tahansa.
Scornin parissa vierähtää sen melko korkeasta vaikeustasosta huolimatta vain kymmenisen tuntia, eikä uudelleenpeluuarvoa ole. Scorn kulkee omaa tietään myös tarinansa – tai oikeastaan sen puutteen – osalta. Kuka tai mikä tuppisuu humanoidi on? Entä missä tarkalleen ottaen ollaan? Nämä kysymykset jätetään avoimiksi. Mitään lokikirjojen tapaista tekstiselvittelyä on turha odottaa.
Loppuvaikutelma on näin ollen harvinaisen ristiriitainen. Taidesuunnittelunsa puolesta Scorn yltää lähelle täyttä kymppiä, mutta pelinä sen arvosana putoaa paljon alemmas. Ainakin kyseessä on erilainen kokemus.