Unelmien työpaikka
Olen kuullut vahvasti jakautuneita mielipiteitä The Mortuary Assistantista. Eräiden mielestä kyse on viime vuoden parhaasta pelottelusta ja toiset sanovat sitä tylsäksi hutuksi, jossa ei ole mitään pointtia “kissa hyppää silmille” -säikyttelyjen lisäksi.
Kaikkea kannattelee neronleimaus, että tapahtumapaikkana ovat hautausurakoitsijan toimisto ja sen takahuone, jossa ruumiit nätinnetään ja palsamoidaan. En muista ikinä nähneeni peliä, jossa kalmoille olisi annettu näin paljon huomiota ja sanoisinko jopa rakkautta. Kuolema on ikävä ja hankalasti hahmotettava asia, jonka kanssa pelaaja joutuu jatkuvasti lähikontaktiin. Peli pakottaa katselemaan elämän loppua läheltä yhä uudestaan ja uudestaan. Pelkästään se voi olla herkimmille liikaa, vaikka pätevä grafiikka ei ole todellakaan The Last of Us -tasoa.
Pelaajahahmo on vastavalmistunut hautausurakoitsija Rebecca, joka muuttaa vastoin mummonsa varoituksia työhön pahamaineisen River Fieldsin ruumiishuoneelle. Ensimmäisellä työvuorolla harjoitellaan palsamoinnin rutiinit eksentriseltä vaikuttavan herra Delverin alaisuudella. Ylimääräinen iltavuoro valahtaa jo hulluuden puolelle. Delver lukitsee apulaisensa ruumishuoneelle ja vaatii tätä palsamoimaan kolme ruumista. Yhdessä niistä on kuulemma demoni, joka on manattava, suljettava ruumiin sisään ja sitten poltettava, tai Rebeccasta tulee sen seuraava isäntäruumis. Normipäivä, siis.
Omaan makuni ei natsaa se, että peli on rutiiniduunia, joka perustuu pelattavuuden toistoon ja tapahtumien satunnaisuuteen ennalta purkitetun tarinan sijasta. Rebeccan on selvittävä useasta eri työpäivästä, joiden aikana on sekä tehtävä työt että suoritettava lopuksi demonin grillaus. Kärsivällisyyden palkintona on useita erilaisia loppuja, riippuen tapahtumien kulusta. Näkökulmasta riippuen joko vahvuus tai ongelma on se, että kaikki perustuu opittavaan rutiiniin.
Ensin ruumis tutkitaan raporttia varten. Sitten hoidetaan suu tiukasti umpeen ja silmät kiinni, minkä jälkeen sekoitellaan verenpoistoaineet ja huuhdellaan raadon suonisto tököteillä. Varsinaisia askelia on useampia mutta peruspelin oppii nopeasti. Tämän lomassa pelottelu on satunnaista. Kuolleet saattavat jutella Rebeccan päihdetaustasta. Valot sammuvat, ikkunat paukkuvat. Käytävään voi ilmestyä pelottava hahmo. En ole kaikkein säikkyväisintä sorttia, mutta pari kertaa otti sydämestä. Peli lukitsee monessa työvaiheessa kameran toljottamaan ruumista, joten niitäkin oppii varomaan. Pian tuntuu jo väärältä, jos kalmo ei avaa silmiään tai mutise pelottavia varoituksia.
Samaan aikaan pitää hoitaa demoniongelma. Delverin tietokannasta ja kaapista löytyvät tiedot ja työkalut, joiden avulla etsitään ensin demonin nimeä. Saatana jättää itsestään merkkejä toimistoon satunnaisella aikataululla, ja joka kerta pitäisi päättää, kuka siellä haahuilee ja mikä päivän kolmesta ruumiista on kaikkein kirotuimman oloinen. Rutiinia siitäkin tulee.
The Mortuary Assistant onkin vaikea arvioitava, sillä sen teho on täysin kiinni pelaajan kauhumausta. Yhdelle se on loputtomien säikytysten lähde, mutta toiselle itseään toistava ja halpahintainen kummitusjuna. Minulle mittari vierähti jälkimmäiselle tasolle ennen kaikkien loppujen löytymistä yksinkertaisesti työn toistavuuden takia. Samalla on kuitenkin myönnettävä, kuinka erinomaisesti pelin parhaat yllärit toimivat ja kuinka taitavasti tekijät käyttävät hyväkseen kuoleman perimmäistä mysteeriä. Ja selväksi tuli, ettei minua saisi oikeasti ruumishuoneen kesätyöläiseksi edes miljoonalla eurolla.