Pelaamisen riemua ja raivoa
2010-luku ei ole ollut helppo Mega Manin ystäville. Edellisestä pelistä on vierähtänyt peräti kahdeksan vuotta, joiden aikana sarja tuntui saavan viimeisen naulan arkkuunsa pitkäaikaisen tuottajan Keiji Inafunen lähdettyä Capcomilta omille teilleen. Kun Inafune paukutteli henkseleitään oman Mega Man -klooninsa Mighty No. 9:n joukkorauhoitusmenestyksellä, Capcom katsoi kylmänviileästi miehen bluffin ja odotti sopivaa hetkeä iskeä oman värisuoransa pöytään.
Mega Man 11 on rakkaudella tehty kunnianosoitus legendaarisen pelisarjan 30-vuotiselle taipaleelle. Siinä missä Mega Man 9 ja 10 palasivat kirjaimellisesti 8-bittisille retrojuurille, Mega Man 11 on nostalginen ja kepeitä kehitysaskeleita ottava uudelleentulkinta klassisesta kaavasta. Täysin uusi pelimoottori saa pelin tuntumaan ja näyttämään tämän päivän toimintaloikalta, jonka valittavissa vaikeustasoissa ja rakenteessa on huomioitu kiitettävästi niin uudet pelaajat kuin vanhat fanitkin.
Tohtori Wily on jälleen pahanteossa, mutta kajahtaneen tiedemiehen uusin robottimestarikatras on tällä erää varustettu vaarallisella tuplaratasjärjestelmällä. Sen avulla peltikasat voivat hetkellisesti kasvattaa nopeuttaan ja voimavarojaan yli tavanomaisen suorituskykynsä, minkä myötä Mega Manilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin asentaa Wilyn luoma teknologia myös itseensä. Järjestelmä onkin pelin keskeisin pelimekaaninen uudistus, sillä sen avulla sininen robotti voi hidastaa hetkellisesti aikaa ja kasvattaa tuhovoimaansa. Tiukan paikan tullen molemmat rattaat voi käynnistää samanaikaisesti, mutta kykyjen loppuunpalamisen jälkeen sankarimme jää huomattavaksi toviksi haavoittuvaiseksi.
Voisi kuvitella, että tuplarattaat helpottaisivat kahdeksan robottimestarin ja tohtori Wilyn jahtaamista liiaksi asti, mutta järjestelmä on huomioitu erinomaisesti kenttäsuunnittelussa ja pomotaisteluissa. Ensimmäisillä pelikerroilla monet tilanteet käytännössä pakottavat pelaajat turvautumaan rattaisiin. Etenkin pomoissa hidastus tuntuu ainoalta tavalta väistää tiettyjä hyökkäyskuvioita. Mega Man -pelien hienous on kuitenkin aina ollut se, että se opettaa pelaajaansa jatkuvasti paremmaksi, eikä Mega Man 11 ole poikkeus. Mikäli olet tarpeeksi pätevä, ratasjärjestelmä ja jopa robottimestareilta haalittavat erikoisaseet alkavat lopulta tuntua turhilta.
”Tarkan ohjauksen ja ensiluokkaisen kenttäsuunnittelun ansiosta jokainen epäonnistuminen on opetus, jonka yleensä muistaa seuraavalla kerralla, kunhan pitää pään kylmänä.”
Tarkan ohjauksen ja ensiluokkaisen kenttäsuunnittelun ansiosta jokainen epäonnistuminen on opetus, jonka yleensä muistaa seuraavalla kerralla, kunhan pitää pään kylmänä. Sekä kenttien perusvihollisten että lopussa odottavien robottimestareiden liikkeitä seuraamalla tilanteita oppii ennakoimaan, joten kaikki on lopulta kiinni omasta reaktio- ja sopeutumiskyvystä. Ruljanssi osaa edelleen olla tuskallisen raivostuttava mutta ah, niin ihanalla tavalla. En muista, milloin turhautuminen olisi viimeksi ollut yhtä hauskaa ja palkitsevaa.
Ainoa selkeä epäkohta ilmeni pelin muutamissa ahtaammissa käytävissä, joissa sankarillamme saattaa olla ongelmia loikata ylemmälle tasanteelle. Kuolemat ruokkivat myös pulttivarastoa, jolla voi ostaa uusia ominaisuuksia ja kehittää sinistä pommittajaa entistä paremmaksi. Jää jokaisen päätettäväksi, ovatko nämä apukeinot enemmän ”huijausta” kuin vaikkapa helpomman vaikeustason valitseminen.
Mega Man 11:n kentissä, aseissa ja taisteluissa on sopiva ripaus uutta ja vanhaa, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan aiempaa persoonallisemmalta. Etenkin Bounce Manin kimmoisilla palloilla vuorattu rata on suorastaan hilpeä, kun taas vastapainoksi Torch Manin kentässä pelaajaa seuraava jättiliekki tuntuu jopa tuskastuttavan anteeksiantamattomalta. Robottimestareilta haalittava asevalikoima sen sijaan lienee yksi sarjan tasapainoisimmista ja hauskimmista. Ennen kaikkea tiiliskivien pudottaminen, vihollisiin kiinnittyvien pommien laukominen ja muiden aseiden käyttö tuovat vaihtelua lukuisille eri pelikerroille.
Mega Man 11 saattaa olla kertaalleen läpäistynä muutaman illan ihme, mutta sen pelaa mieluusti uudelleen ja uudelleen. Mukaan on ängetty kasapäin hauskoja haastetiloja kasvattamaan peli-ikää, mutta parhaat haasteet syntyvät lopulta omilla tavoitteilla. Pääsetkö pelin läpi ilman tuplarattaita? Entäpä pelkällä perusaseella tai vahingoittumatta lainkaan? Mikäli nämä ajatukset eivät herätä suurta intohimoa ja haet kertakäyttöisempää viihdettä, alla olevaa arvosanaa voi pudottaa pisteellä. Itselleni Mega Man 11 palautti jälleen uskon puhtaaseen pelaamisen iloon, jota liian monet satojen tuntien jättipelit ovat viime aikoina nakertaneet. Viimeksi samankaltaista pelaamisen riemua ja raivoa sai aikaan Super Mario Odyssey.
Fanien on helppo hymyillä. Mega Manin kolmenkympin kriisi on ohi.
Arvostelu on alkujaan julkaistu Pelaaja-lehden numerossa 194 (marraskuu 2018).