Miltä tuntuisi pelata David Lynchin tekemää seikkailupeliä? Sitä ei varmasti tiedä Lynch itsekään, mutta aavistuksen voi saada Kentucky Route Zerossa, jossa antiikkikaupan lähetti Conway etsii olemattomalta vaikuttavan Zeron osoitetta.
Nuorena valtiona USA:lla ei ole Euroopan mytologista pakettia, josta paikalliset Kratokset saisivat hakattavaa. Niinpä siellä mystiikkaa etsitään usein nykyajan reuna-alueilta, mystisestä pikkukaupunkien ja pikkuteiden Amerikasta. Steamiin Greenlight-yleisökampanjan avulla noussut Kentucky Route Zero lähtee noihin hämärän rajamaiden ja kadonneiden valtateiden risteyksiin, joissa peleissä on vieraillut esimerkiksi Alan Wake.
Utuisen maaginen tunnelma syntyy jo hyvästä käsikirjoituksesta ja upean ilmeikkäästä taiteesta, joka kuvaa hahmot ja maisemat usein vaihtelevan tummina siluetteina. Samalla pelaajan tasapainoa horjutetaan koko ajan yllätyksillä. Oliko jututtamaani ihmistä olemassa? Miksi valitsen dialogia jollekin muulle kuin Conwaylle? Miksi paikka näyttää aivan erilaiselta, kun perspektiivi vaihtui hiukan? Ja mistä tuo bluegrass-bändi oikein tuli?
Parasta ja pahinta Kentucky Route Zerossa on sen episodimaisuus. Toisaalta kokemus pysyy intensiivisenä ja mieleenpainuvana alusta loppuun asti, ja kaikki tämä on oikeastaan koettava yhdeltä istumalta. Tämä ensimmäinen episodi pysähtyi pelikelloni mukaan kuitenkin jo 49 minuutin kohdalla, joten euro per minuutti -logiikalla käteen ei jää paljoa. Klassisesta seikkailupeliohjauksesta huolimatta hiirellä tutkitaan asioita, eikä sillä kliksutella ”oikeita” pulmia, joihin olisi ratkaisuja. Eteneminen on jatkuvaa.
Tässä vaiheessa käteen ei jää minkäänlaisia vastauksia yhteenkään pelin esittämään kysymykseen. Ei ole aavistustakaan siitä, mihin tarina on menossa – vai onko se menossa mihinkään. Utuisten taidepelien ystäville on varmasti tulossa herkkua, mutta varovaisemman pelaajan kannattaa ehkä odotella ja katsoa, onko pelin tekijöilläkään toimitusosoitetta tiedossa. Alku lupaa paljon.