Apinoinnin planeetta
Komedia on tunnetusti taitolaji. Sääntö pätee myös videopeleihin, jotka harvoin ottavat huumoria päällimmäiseksi viihdytyskeinokseen. Toisaalta huumorin viihdyttävyys riippuu paljon myös henkilökohtaisista mieltymyksistä. Mitä voimakkaammin huumoria tuodaan esiin, sitä enemmän se tapaa jakaa ihmisiä.
Huumori on Typhoon Studiosin Journey to the Savage Planetin keskiössä. Pelissä tarkoituksena on tutkia vierasta planeettaa ja kenties samalla löytää polttoainetta avaruusalukseen, jotta kotimatka voisi joskus koittaa. Heti seikkailun alussa pelaaja pääsee valitsemaan, miltä hän kuvittelee hahmonsa näyttävän. Vaihtoehtojen seassa on muun muassa koira, jonka valittuani sain täydelliseksi yllätyksekseni huomata, että pelihahmoni ääntelehti nyt jokaisessa tilanteessa koiran tavoin. Kivuliaan ulinan kuunteleminen sai suorastaan katumaan, että lankesin söpöläisen asettamaan ansaan.
Vitsejä viljellään muutenkin joka paikassa. Pelaajan kumppanina tuntematonta planeettaa tutkii vinksahtanut tekoäly, joka totta kai laukoo humoristisia heittoja tilanteessa kuin tilanteessa. Avaruusaluksessa päästään katsomaan hämmentäviä videoita työnantajan maaniselta toimitusjohtajalta ja mainoksia mitä oudoimmista tuotteista. Kakkahuumoria kauhotaan puolestaan muun muassa muinaisten avaruusolioiden lokikirjoista, joissa urheat seikkailijat kuvailevat pierulta tuoksuvia planeettoja ja kertovat kartoittavansa kasvustoa löytääkseen sopivan kakkapaikan.
Pelimekaanisesti Journey to the Savage Planet ei uskaltaudu tutkimusmatkalle, sillä ympäristöjen kartoittaminen ja satunnainen vihulaisten kurmottaminen toimivat tutulla tavalla. Pelaaja avaa vähitellen käyttöönsä tarttumakoukun kaltaisia uusia työkaluja, joiden ansiosta pääsee aikaisemmin saavuttamattomiin paikkoihin aidossa metroidvania-hengessä. Liikkuminen ja taisteleminen eivät ole pelialan kärkikastia mutta hoitavat hommansa. Molempien kömpelyys iskee näpeille lähinnä pomotaisteluissa, jotka vaativat sekä ympäriinsä liikkumista että ammuskelemista.
Tuntemattoman planeetan maisemat ovat periaatteessa avoimia mutta kuitenkin hyvin rajattuja. Peli onnistuu kuitenkin luomaan onnistuneesti illuusion suuremmasta pelimaailmasta ja skaalasta suurien korkeuserojen ja mittavan näkyvyyden avulla. Korkeuksiin kapuamisen jälkeen on kutkuttavaa katsoa taaksepäin jo poljettuja polkuja. Jonkinasteista löydettävää piilee lähes jokaisen kulman takana, mutta tutkimusseikkailun tunnetta syö kuitenkin vahvasti pelin tapa ohjata seikkailijaa eteenpäin suorasukaisilla osoittimilla. Toisaalta ympäristöä on paikoin hankala hahmottaa, eikä tarjolla ole minkäänlaista karttaa, jotta omia tutkimusmatkoja voisi tehdä suunnitelmallisemmin.
Ylitsevuotavan värikäs pelimaailma erikoisine asukkeineen ja jatkuva huulenheitto tekevät Journey to the Savage Planetista tietyllä tapaa ylitsevuotavan, mikä pidemmän päälle väsyttää – varsinkin, jos kakkajutut ja vähemmän hienovarainen huumori eivät ole omaa leipälajia. Pääseikkailun kahlaa läpi kuitenkin alle kymmenessä tunnissa, joten ongelma ei pääse kärjistymään äärimmilleen. Niille, joille räväkkyys ja räikeys kelpaavat, tutkittavaa riittää vielä paljon pidemmäksikin aikaa.