Inscryption -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 228. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Retrokonsoli vie yliluonnolliselle korttimatkalle
Inscryption on hyvin hankala peli arvosteltavaksi. Se on kuin monikerroksinen kakku samalla tavalla kuin Daniel Mullinsin aiemmatkin pelit, Pony Island ja Hex. Pinta on vain pieni osa pelin tarjonnasta, sillä sen alla piilee runsaasti yllätyksiä ja salaisuuksien sisään käärittyjä salaisuuksia. Näitä yllätyksiä ei haluaisi spoilata, mutta koska ne ovat oleellinen osa pelin viehätystä, jotenkin niistä pitäisi puhua.
Joten yritetään vaikka tätä: Inscryption on todella persoonallisella ja iskevällä tyylillä toteutettu korttipeli, mutta se on myös paljon muuta. Ensimmäiset vihjeet tästä saadaan jo aivan pelin alussa, kun pelaajan kortti alkaa puhua suoraan pelaajalle ja lupaa, että yhteistyön avulla he molemmat voivat selvitä vielä hengissä.
Yllätykset ja salaisuudet eivät lopu tähän, sillä korttiytimen ympärille on ladottu useita kerroksia muuta tekemistä. Pelaajan vastustaja on pöydän toisella puolella varjoissa piileskelevä hahmo, josta näkyy vain kaksi hohtavaa silmää. Alkuvaiheessa tämä kehottaa pelaajaa nousemaan pöydän äärestä ja hakemaan hirsimökin toiselta laidalta sinne unohtuneen pelimerkin. Onko Inscryption sittenkin yhdistelmä pakohuonetta ja korttipeliä? Muun muassa sitäkin, mutta puhutaan pääasiasta eli korttipelistä.
Kuten saattaa arvata, Inscryption ei pelkää leikkiä pakanrakentelupelien peruskäsitteillä tai heittäytyä rypemään metakommentaarin suohon. Slay the Spiren hengessä pelaaja kulkee pitkin rönsyilevää polkua, jonka haarat voivat johtaa taisteluihin, uusien korttien valintaan, entisten tuunailuun tai moniin muihin kohtaamisiin.
Tarkoituksena olisi rakentaa mahdollisimman toimiva pakka, jonka avulla pystyy läpäisemään hämäräperäisen pelinjohtajan haasteet. Ne tuntuvat aluksi aivan naurettavan epäreiluilta. Eräässä taistelussa esimerkiksi kaikki vastustajan olennot lentävät eli pystyvät hyökkäämään suoraan pelaajan kimppuun tämän puolustusten ohi – sepä kiva! Pelaajalla on kuitenkin käytössään yhtä monipuoliset keinot, joiden avulla oman pakkansa voi täyttää aivan naurettavan ylitehokkailla korteilla. Kun pääsee kunnon putkeen, voi kirjaimellisesti voittaa kaikki matsit ensimmäisellä vuorolla. Toki tähän tilanteeseen pääseminen vaatii tarkkaa suunnittelua ja reitin optimointia, mutta se on silti osa peliä.
Normaalisti tämä voisi olla korttipelissä hieman huono juttu, mutta Inscryptionissa se on vain osa suurempaa metapeliä. Korttipelailun ohella tutkitaan varjohirviön hirsimökkiä, ratkotaan sinne jemmattuja pähkinöitä ja avataan peliin uusia elementtejä. Lisäksi kuljetetaan pelin suurempaa, pelikerrasta toiseen avautuvaa tarinaa. Yllätykset eivät lopu vielä tähän, mutta kaikki muu sisältö on sellaista, joka on parasta kokea itse ilman sen suurempia ennakkoluuloja tai odotuksia, joten en kerro siitä sen enempää.
Inscryption on pelisyksyn ilahduttavin yllätys. Rehellisesti sanoen se hurmasi minut täysin jo audiovisuaalisella toteutuksella, jota voisi parhaiten kuvailla kummitusten täyttämäksi retrokonsoliksi. Ulkoasu on rosoista pikseligrafiikkaa, ja äänimaailma koostuu oudoista turahduksista ja muminoista. Näin muodostuu brutaali ja ahdistava mutta samalla aivan älyttömän toimiva tunnelma.
Myös pelaaminen on kiehtovaa puuhaa. Korttipelinä Inscryption ei pärjää Magic: the Gatheringin kaltaisille loputtomasti uudelleenpelattaville peleille, koska korttien lätkintä on vain mekanismi, jonka avulla pelaaja pääsee kokemaan suurempaa ja todella hämärää tarinaa.
En pidä tätä minään ongelmana vaan ainoastaan tiedostamisen arvoisena juttuna. Tarina, ahdistava tunnelma ja kerroksiin rakennetut yllätykset tekevät nimittäin Inscryptionista ehdottomasti kokemisen arvoisen pelin.