Tahtia kalloon
Vuodenvaihteen tienoilla tuskin kukaan osasi odottaa, että The Evil Within– ja Ghostwire: Tokyo -kehittäjä Tango Gameworks julkaisisi pian uuden pelin. Kauhuelementtejä pursuavista teoksista tunnettu tiimi ei myös ole ensimmäinen taho, jolta odottaisi yhtä viime aikojen värikkäimmistä ja energisimmistä peleistä. Tammikuun lopulla myyntiin kuitenkin tupsahti hurmaava Hi-Fi Rush ilman sen kummempia ennakkovaroituksia. Mikä parasta, sitä sopii muistella vielä pidempäänkin yhtenä positiivisimmista peliyllätyksistä reiluun toviin.
Tangon uutukainen kosiskelee helposti laajempaakin yleisöä, mutta se on välitön nostalgiapaukku erityisesti 2000-luvun alun aktiivipelaajille. Piirrosmaisen pirteällä ulkoasulla, huumorilla ja suoraviivaisella rakenteella lumoava Hi-Fi Rush on kuin Dreamcastin ja PlayStation 2:n valikoimista nykypäivään tupsahtanut karkulainen, jollaisia harvemmin enää näkee Bethesdan kokoisilta nykyjulkaisijoilta. Vaikka Hi-Fi Rush ilmestyi näinkin nopeasti Ghostwiren perään, uutukainen ei jätä edes vaikutelmaa halvasta B-tiimin täyteprojektista. Heti ohjaimeen tarttuessa on selvää, että tekijöillä on riittänyt uskoa ja paukkuja vaikuttavaan videopeliin.
Hi-Fi Rushin keskeisin erikoisuus on sen tapa yhdistellä toiminnallista tasoloikkaseikkailua sekä rytmipeliä. Pelkkää kuvamateriaalia silmäillessä tämä ei välttämättä tule lainkaan ilmi, sillä rytmivaikutteet toimivat kokonaisuuden rungon sijaan sen moottorina. Peliä voi ryhtyä pelaamaan periaatteessa kuin mitä tahansa hyppelyteosta, mutta kaikkea ympärillä tapahtuvaa ymmärtää aivan uudenlaisella tasolla, kun itsensä saa viritettyä taustamusiikin tahtiin.
Musiikki määrittelee Hi-Fi Rushissa lähes koko pelimaailman rytmin. Kaikki pelaajan ja vihollisten hyökkäyksistä aina erilaisiin ansoihin ja vaaroihin toimivat taustalla rymistävän biitin tahdissa. Vaikka iskunappia sattuisikin siis takomaan tahdin ulkopuolella, sankarimme Chai viimeistelee lyöntinsä aina täsmälleen musiikin määrittämässä hetkessä – pidentäen näin jopa normaalia hyökkäysanimaatiotaan.
Toimintapelejä enemmän pelanneille hyökkäysten rytmipohjaisuus voi tuntua ajoittain rajoittavalta, mutta onneksi idea on onnistuttu toteuttamaan tyydyttävästi. Oikeassa rytmissä hutkiminen auttaa suuresti taisteluihin eläytymisestä ja kohottaa pelaamisen yleisfiilistä. Tahdissa pysyminen avaa myös tehokkaampia lopetusiskuja kombojen viimeistelyyn. Se puolestaan tuottaa enemmän valuuttaa, jolla voi monipuolistaa pelihahmon kykyjä.
Rytmivetoisuudessa on omat hyvät puolensa myös vähemmän kokeneemmille pelaajille. Tahdissa tapahtuva taisteleminen rohkaisee luonnollisella tavalla välttämään summittaista näppäinten hakkaamista ja miettimään enemmän, millaisia hyökkäyksiä missäkin tilanteissa olisi syytä käyttää. Tavallaan Hi-Fi Rush voi siis oikeasti opettaa pelaajaansa jopa paremmaksi toimintapeleissä. Kehittäjät ovat tehneet paljon myös sen eteen, että pelaajat löytäisivät itselleen luontaisimman tavan pysyä rytmissä. Tahtia visualisoidaan monilla ympäristöjen yksityiskohdilla, ja saapa ruudun alalaitaan jopa tilanteiden mukaan elävän tahtimittarin pelkällä napinpainalluksella.
Muutamat sudenkuopat estävät noin kymmentuntinen seikkailun nousun lajityyppinsä kirkkaimpaan kärkeen. Rytmikkäässä taistelussa jää toisinaan epäselväksi, miten pelimekaniikka priorisoi samaan aikaan toteutuvia hyökkäyksiä. Pelin loppua kohden myös taistelujen luettavuus kärsii vihollismäärän kasvaessa ja kykyefektien monipuolistuessa. Yhteenottoja yritetään loppuvaiheilla rikastuttaa kasvavissa määrin toiminnan pysäyttävällä reaktiopelillä, joka luottaa harmittavan paljon tiettyjen tahtien muistamiseen ja rikkoo toiminnan luontaisempaa kulkua.
Pelaaminen ei muutenkaan äidy missään vaiheessa erityisen vaihtelevaksi, vaikka mukaan on ympätty satunnaisia minipelejä ja itse tasoloikinnan perusteetkin ovat hyvällä tolalla. Luontevan hyppelyn ansiosta kenttien koluaminen on mieluisaa, mutta erityisen haastavaa pomppiminen ei ole. Mielenkiintoisimman puolen kenttiin tuo pienten salaisuuksien bongailu, sillä suoraviivaisiin alueisiin on onnistuttu ujuttamaan mukava määrä pieniä yksityiskohtia. Niiden tarkkailu hajanaisten palkintojen ja pöhköjen vitsien toivossa tuntuu juuri sopivan merkityksellisestä.
Kenties kaikkein suurimpana yllätyksenä Hi-Fi Rushin onnistunein puoli on juuri sen vitsikkyys. Tätä ei välttämättä heti alkuun uskoisi. Massiivista Vandeley- teknologiakorporaatiota kaatamaan lähtevä Chai maalataan välittömästi kaoottiseksi hölmöläiseksi, mikä uhkaa kääntyä nopeasti rasittavaksi. Pelin pirteä asenne kääntää kuitenkin päähenkilönsä heikkouden pidemmän päälle jopa sen vahvuudeksi, jota rakkaudella tehty visuaalinen ilme tukee erityisen alleviivaavasti.
Huumori on peleissä tunnetusti hankala haaste jo pelkästään puhtaista ajoitukseen liittyvistä teknisistä syistä, mutta Hi-Fi Rush saa virtuaalisen vitsailun näyttämään uskomattoman vaivattomalta. Toimintapaketti on pullollaan yksityiskohtaisia ja uniikkeja visuaalisia temppuja, jotka muun pelin tavoin noudattavat rytmitykseltään taustamusiikin määrittelemää tahtia. Peleissä tavanomaisesti vilisevät kiusalliset tauot on saatu siivottua niin nätisti pois, että niiden unohtaa koskaan olleen edes ongelma.
Hi-Fi Rush on yllättäen maailmaan tupsahtanut peli, joka onnistuu yllättämään aina vain isommin vielä pelaamisen aikana. Se on samaan aikaan sekä hämmästyttävän nostalginen että vaivattoman moderni teos. Yhdessä Pentimentin kanssa se on lyhyessä ajassa auttanut Microsoftia rikastamaan kiitettävällä tavalla pelitarjontaansa. Toivottavasti tämä on vasta maistiainen tulevasta!