Porkkanoita povarissa
Kun Nintendon hykerryttävän ihana Pikmin näki ensi kertaa päivänvalon, sen pariin eksyi röykkiöittäin pelaajia, joille pelin varsinainen lajityyppi oli täysin tuntematon. Sarjan sievä ulkokuori kätki alleen kovan luokan strategiatoimintaa, eikä sotajoukkojen vaihtaminen hauskoihin pikku porkkanoihin tehnyt taktikoinnista sen helpompaa. Sokerikuorrutus on kuitenkin auttanut sarjaa erottumaan vahvasti edukseen divisioonassa, jonka edustajisto harvoin mielletään koko perheen viihteeksi.
On siis suorastaan kummallista, että pikminien ensiesiintyminen käsikonsoleilla hylkää brändin suurimman valttikortin tyystin. Viime syksynä julkistettu Hey! Pikmin on puolikkaaseen lauseeseen tiivistettynä Nintendoa kaikkein perinteisimmillään eli sööttiä ja pirteää 2D-pulmaloikintaa, joka ei päällepäin katsottuna juuri eroa lajitovereistaan.
Ehtaa tavaraa peli on myös Pikmin-universumin kontekstissa. Epäonninen kapteeni Olimar on jälleen haaksirikkoutunut tuntemattomalle planeetalle, ja kotiinpääsyyn vaadittavaa polttoainetta voi tislata vain sen pinnalta löytyvistä reliikeistä. Puskista pistävät päänsä esiin kuitenkin vanhat tutut pikmin-otukset, jotka rientävät innoissaan aarrejahtiin vailla minkäänlaista itsesuojeluviettiä.
”Karkkiväreissä hehkuva miniatyyrimaailma on kaunis myös pienemmällä ruudulla, ja pikminien sielunelämää valottavat välianimaatiot sulattavat sydämen.”
Toisin kuin strategiapainotteisten edeltäjiensä, Hey! Pikminin maailma on murusteltu viiden minuutin mittaisiin lineaarisiin kenttiin. Sivuttain rullaavilla ja satunnaisesti haarautuvilla poluilla edetään 3DS:n molempia ruutuja nerokkaasti hyväksi käyttäen, ja hahmotuskyvystä on hyötyä niiden kaksiulotteisuudesta huolimatta. Maisemat vaihtuvat usein, ja perusmallin tasoloikan ohella matkan varrelle mahtuu jännittäviä erikoisuuksia vedenalaisista seikkailuista ilmailurupeamiin.
Sankariksi Olimarin oma rooli esteiden ylittämisessä on kuitenkin pitkälti passiivinen. Kuten sarjan emopeleissä, ratkaisun moneen pähkinään tarjoavat pikminit, joilla on kaikilla omat vahvuutensa. Pikkuhemmoja on helppo käskyttää paikasta toiseen kosketusnäytöllä, eikä verrattain suoraviivaisten pulmien uskoisi tuottavan valtavia ongelmia aikuiselle pelaajalle. Suurin uhka sujuvalle suoritukselle onkin huolimattomuus, jonka tuloksena jokin aarre voi jäädä ensimmäisellä pelikerralla huomaamatta.
Pelin tarjoama haaste tuntuu tämän vuoksi paikoittain keinotekoiselta. Ensiyrityksellä ymmärtää harvoin möhlineensä, ennen kuin on jo myöhäistä: joko matkan varrella kuolee liikaa pikmineitä viimeisen löydön kotiin kantamiseksi tai reittinsä huomaa suunnitelleensa väärässä järjestyksessä vasta, kun takaisin ei ole enää menemistä. Samojen kenttien tahkoaminen turhauttaa ajoittain, vaikka mittaa niillä ei ole nimeksikään.
Hämmentävä vaikeustaso on kuitenkin ainoa ryppy Hey! Pikminin muutoin aukottomassa toteutuksessa. Karkkiväreissä hehkuva miniatyyrimaailma on kaunis myös pienemmällä ruudulla, ja pikminien sielunelämää valottavat välianimaatiot sulattavat sydämen. Peli ei ehkä ole alustallaan kaikkein omaperäisin ilmestys, mutta se tekee silti oikeutta sarjan nimelle myös uusien valloituksien parissa.