Hades-arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun 2020 numerossa 216. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Itsenäistyminen on vaikeaa
Pikkuruinen Supergiant Games räjähti pelaavan maailman tietoisuuteen vuonna 2011 esikoisteoksensa Bastionin ansiosta. Oivaltavaa tarinankerrontaa ja todella toimivaa mätkyttelyä yhdistänyt peli hurmasi pelaajat, putsasi palkintopöydät ja takasi firman tulevaisuuden. Sittemmin Supergiant Games on julkaissut kaksi muutakin peliä, jotka ovat kyllä hyviä mutta eivät aivan Bastionin tasoa. Neljäs kerta toden sanoo, sillä Hades nousee vihdoin Bastionin tasolle ja vielä korkeammallekin.
Hades ammentaa inspiraatiota antiikin mytologiasta, sillä pelin keskipisteessä on Haades-jumalan poika Zagreus. Isänsä tylyyn valtakuntaan kyllästynyt Zagreus päättää paeta parempiin maisemiin, joskin vastoin isänsä tahtoa. Niinpä Haadeksen valtakunnan portit eivät suinkaan ole pojalle avoinna, vaan hänen täytyy taistella tiensä läpi kuolleiden legioonien.
Pelinä Hades on kuin Bastionin henkinen jatko-osa mutta nyt roguelite-ytimen ympärille kiedottuna. Ennen jokaista kierrosta pelaaja valitse käyttöönsä yhden kuudesta erilaisesta aseesta, joista jokainen tarjoaa täysin omanlaisensa pelikokemuksen. Esimerkiksi jousipyssyllä ampuminen vaatii paikallaan seisomista ja nuolen oikea- aikaista vapauttamista, jotta tuloksena on maksimimäärä vahinkoa. Kilvellä puolestaan voi torjua vihollisten hyökkäyksiä ja tuuppia niitä ansoihin.
Matka kohti vapautta kulkee läpi useiden Haadeksen alueiden, joista kullakin on omat laajat vihollisvalikoimansa ja yllätyksensä pelaajan pään menoksi. Reitit alueiden läpi haarautuvat, ja vaikka pelaaja ei koskaan tiedäkään täysin, mitä edessä on, tienhaaroissa näkee aina reilusti, minkä palkinnon kunkin vaihtoehdon putsaamisesta itselleen pokkaa. Erilaisten valuuttojen ohella luolastoissa voi kohdata viestejä Olympoksen jumalilta, jotka haluavat avustaa serkkuaan tämän pakomatkalla tarjoamalla jos jonkinlaisia erikoiskykyjä.
Jumalten tarjoamat lahjat on sidottu mainiosti kunkin jumalan persoonallisuuteen, ja eri vaihtoehtoja on runsaasti. Viinin ja ”päihtyneen hurmion” jumala Dionysos voi esimerkiksi siunata Zagreuksen aseen tuottamaan vihollisille krapulan, jolloin nämä ottavat iskujen jälkeen myrkkyvahinkoa. On haastavaa ja äärimmäisen hauskaa yrittää yksi palanen kerrallaan suunnitella itselleen toimivaa kokonaisuutta kunkin kierroksen ajaksi. Jo mainittu krapula esimerkiksi toimii erinomaisen hyvin aseilla, jotka lyövät nopeasti ja useasti, koska niiden avulla krapulavahingon voi hyvin nopeasti nostaa huikeisiin lukemiin.
Hadeksen pelaaminen on puhdasta juhlaa, sillä Supergiant Games on panostanut valtavasti tyydyttävän ja syvällisen pelikokemuksen suunnitteluun. Perusmekaniikat ovat hyvin simppelit, sillä pelaajalla on käytössään muutama erilainen asekohtainen hyökkäys sekä kyky singahtaa nopeasti eteenpäin ja näin väistää vihollisten hyökkäykset. Ohjaus toimii huikean hyvin, ja vaikka vaikeustaso nouseekin nopeasti äärimmäisen haastavaksi, peli ei koskaan tunnu epäreilulta. Kuoleman jälkeen ei kertaakaan tehnyt mieli heittää ohjainta seinään, koska tuntui aina hyvin selvältä, että olin itse töpeksinyt. Yleensä erehdysten kautta myös oppii, ja ainakin oma fiilikseni oli polttava halu yrittää uudelleen hieman viisaampana.
Simppelin peruspelattavuuden alle on upotettu runsaasti kätkettyjä mekanismeja, joiden löytäminen ja opettelu on avain voittoon. Itse pääsin oivaltamaan esimerkiksi, että viholliset ottavat ylimääräistä vahinkoa, jos niitä lyö takaapäin tai jos iskun voima lennättää ne päin seinää. Hoksasin myös, että Zagreus on muutaman animaatioruudun ajan haavoittumaton väistöä tehdessään, vaikka fyysisesti seisoisikin iskun alueella. Lisäksi kaikki taistelukentän vaaralliset ansat tehoavat myös vihollisiin.
Koska kyse on roguelite-pelistä, yritysten aikana tulee vastaan myös runsaasti yllätyksiä ja satunnaisia kohtaamisia. Kaikki huoneet eivät suinkaan ole vaarallisia, vaan joskus voi esimerkiksi löytää manalan lautturi Kharonin pyörittämän kaupan, jossa löytämänsä obol-kolikot voi vaihtaa hyödykkeisiin.
Kun kunkin alueen loppu alkaa vihdoin häämöttää, edessä on vielä aina se äärimmäinen haaste: alueen loppupomo. Hauskana ideana kunkin alueen pomosta on olemassa useita variantteja, eikä koskaan voi olla varma, mitä sen pomo-oven takana odottaa. Erään alueen pomo on aina monipäinen Hydra-luuranko, mutta ampuuko se tällä kertaa liekkejä suustaan vai manaako esiin loputtomasti kätyreitä?
Roguelite-pelien hengessä myös Hades on suunniteltu pelattavaksi yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka ei pystyisikään läpäisemään koko peliä, yrityksen aikana tienaamillaan esineillä voi parantaa myöhempiä mahdollisuuksiaan. Eri valuutoilla voi ostella Zagreukselle pieniä bonuksia, kuten muutaman kestopisteen parannuksen aina huonetta vaihtaessa tai jopa useampia elämiä. Lisäksi Zagreus rakentelee parannuksia isänsä kartanoon ja ympäröiviin luolastoihin sekä avaa kokonaan uusia versioita kuudesta perusaseesta.
Puhdasta huikeutta on kuitenkin se, että Hades upottaa uusintayritykset osaksi pelin tarinaa. Haadeksen kartano on täynnä monenlaisia hahmoja, joilla kaikilla on omat suuremmat tarinansa. Yritysten välissä Zagreus voi jutella asukkien kanssa ja edistää niiden tarinoita, nähdä niiden välisiä keskusteluja ja pieniä näytelmiä sekä myös kuljettaa eteenpäin omaa tarinaansa.
Vielä hauskemmin peli noteeraa pelaajan tekemiset, valinnat ja saavutukset. Manalan asukit kommentoivat pelaajan edellisen yrityksen tuloksia, ja jumalat reagoivat pelaajan asevalintoihin ja lahjoihin sekä pyytävät tätä esimerkiksi välittämään viestejä toisilleen.
Tämä kuulostaa ehkä pikkujutulta, mutta koko pelin kietominen runsaaseen tarinakerään tuottaa maagisen lopputuloksen. Hades ei tunnu kokoelmalta irrallisia pelikertoja ja yrityksiä eikä kuolema epäonnistumiselta. Se on vain kiinteä osa peliä, joka on ainoa keino kokea lisää tarinaa ja sukeltaa syvemmälle pelin salaisuuksiin.
Hades on Supergiant Gamesin paras peli ja eräs vuoden 2020 kiistattomista pelitapahtumista. Harvat pelit ovat näin uskomattoman viimeistellyn oloisia, sillä kaikki on saatu juuri kohdalleen. Kaikki toimii: ohjaus, upea visuaalinen ilme, Darren Korbin erinomainen soundtrack tai mikä tahansa pelin muu osa-alue. Vielä merkittävämmin kaikki osa-alueet puhaltavat yhteen hiileen ja tuottavat vielä summaansa paremman pelikokemuksen, jota olen itse pelannut varhaisjulkaisun ansiosta jo parin vuoden ajan vieläkään kyllästymättä. Mestariteos!