Eau de Shepard
Luonnossa tyhjiöt tuppaavat täyttymään. Sellaisen loi BioWare, joka kehitti 2000-luvulla Dragon Age– ja Mass Effect -sarjoillaan fanikunnan kevyehköille ja ihmisläheisille roolipeleille. Niissä keskustelu kaverien ja vastaantulijoiden kanssa painoi pelaajien vaakakupissa enemmän kuin universumin tai sivilisaation kohtalo. Kun studion mopo karkasi käsistä ja se laski alleen Andromedaksi ja Anthemiksi kutsutut vahingot, jonkun piti paikata musta aukko maailmankaikkeudessa. Messiaaksi valikoitui, uskokaa tai älkää, minikokoinen ranskalaisstudio Spiders. Oudompaakin voisi sattua.
Näyttämönä on fantasiarenessanssi, mikä tarkoittaa, että miekan ja magian lisäksi viholliset saavat maistaa musketin kuulaa. Se on huonompi juttu Teer Fradee -saaren asukkaille. Kelttejä muistuttava alkuperäiskansa nauttii saarensa puhtaasta luonnosta ja autuaasta rauhasta, kunnes tutkimusmatkailijat päättivät tuoda paikkaan ”sivistystä”. 15 vuotta myöhemmin saarta koristaa kolme suurta kaupunkia, joiden rakentajilla on vahva visio tulevaisuudesta. Kauppiaskongressi on kuin fantasiaranskalaisten versio Intiaa kurittaneesta kauppakomppaniasta. Thelemen magokratia uskoo espanjalaisen inkvisition ja rovioiden tervehdyttävään vaikutukseen. Arabihenkinen Siltaallianssi taas tahtoo valjastaa saarelaisten magian jalosti lääketieteen palvelukseen, mutta eettisenä esikuvana on tohtori Pasteurin sijasta tohtori Mengele. Kaikkia riistovaltioita motivoi mahdollisuus löytää lääke mädättäjäpöpöön nimeltä malichor, joka kaataa väkeä kuin musta surma konsanaan. Saarelaisia veren mustaksi muuntava pöpö ei nimittäin vaivaa.
GreedFall sujahtaa alkumetreiltä asti biowarelaiseen kolmannen persoonan roolipelaamiseen heti sankarista lähtien. Valmiiksi nimetty mutta sukupuoleltaan ja kasvoiltaan säädettävä De Sardet on todellakin merirosvohattujen ja röyhelöpaitojen kapteeni Shepard. Hänelle matka Teer Fradeehen on sukubisnestä. Törttöilevä mutta sydämellinen serkku Constantin häädetään hovista saaren kuvernööriksi, ja pätevämmän De Sardet’n on pidettävä bilejonne kurissa. Asiassa auttaa kauppaliiton legaatin eli diplomaatin arvonimi. Sen ansiosta sankari voi tunkea nokkansa aivan kaikkien asioihin, ja uhkailukin sujuu kätevästi. Pelillisesti titteli tarkoittaa sitä, että pelaajan on oikeasti syytä olla diplomaattinen. Tehtävät katsotaan suoritetuksi paremmin, jos ne hoitaa hiiviskelyllä, kieroilulla tai yksinkertaisesti hunajaisella kielellä. Säilän on silti syytä viuhua sujuvasti, sillä kaikki eivät kuuntele järkipuhetta.
Ennen kuin sanon mitään muuta, on todella syytä painottaa, että Spiders on pieni studio. Se selittää monia asioita suunnittelussa ja pelin puutteissa. 20–30 työntekijän pelitalo ei tuo pöytään samanlaista vääntöä kuin EA:n rahoittama BioWare. Varoituksen jälkeen on sanottava myös, että tässä mielessä GreedFall on sankarillinen suoritus kokonsa ja toimivuutensa puolesta. Hyvä on, GreedFall ei ole sadan tunnin loputon megaeepos, vaan olin läpäissyt joka ikisen sivutehtävänkin 32 pelitunnin jälkeen. Se tuntui täysin riittävältä pituudelta, sillä mainioissa sivutehtävissä ei ollut jälkeäkään pelaajan elinvoimaa rokottavista rottajahdeista.
Verrokkeja etsiessä GreedFall tuntuu Dragon Age -sarjan jatkeelta ja ehkä miljöönsä takia Fablen vakavasti otettavalta versiolta. Kyse ei ole avoimesta maailmasta, vaan Teer Fradeen saari erämaineen ja kaupunkeineen on jaettu pienempiin alueisiin. Ne ovat laajempien aukeiden ja niitä yhdistävien ”maisematunnelien” komplekseja, joita täyttävät kylät, pieksämistä odottavat hirviöt sekä marjapuskien ja malmisuonien kaltaiset askartelumateriaalit. Ulkomaailma on kenttäsuunnittelun ja grafiikan muodostamaa jylhän erämaan silmäkarkkia, kun taas sisätiloissa on säästelty panoksia. Talot pohjapiirroksineen ovat kaupungista toiseen silkkaa kierrätystä.
GreedFallin vahvuus on maisemien lisäksi tehtävissä, jotka pysyvät alusta loppuun kiinnostavina, olivatpa ne osa pääjuonta tai eivät. Peli kohtelee mukaan lyöttäytyviä apureita ja tekoälyhahmoja vakavuudella, jota ei aivan osaisi odottaa. Budjettirajoitusten takia samat maisemat ja naamat toistuvat pelin läpi, mutta se ei haittaa lainkaan. Sen sijaan saaren eri osapuolten edustajat tulevat tutuiksi naamatasolla. Esimerkiksi natiiveja edustava Siora, laivakillan kapteeni Vasco, tiedettä rakastava Aphra ja kiero pappismies Petrus eivät ole elämää suurempia apurihahmoja, jotka varastaisivat huomiota Mordin- tai Wrex-tasolla, mutta kaikki tuntuvat lopulta uskottavilta. Dialogi on yleensä ottaen melko hyvää, ja ääninäyttelyn puolella on yllättäviä helmiä, kuten naispuolista De Sardet’a esittävä Cassie Layton.
Taistelua käydään tosiajassa, ja enintään kaksi apuria käyttelee ohessa omia aseitaan ja erikoiskykyjään ilman minkäänlaista käskytystä pelaajalta. Ideana on mättää vastustajilta ensin haarniskointipalkki ja sitten elämämittari, ja pelin voi pysäyttää milloin tahansa erikoiskykyjen tai varusteiden käyttämistä tai taikajuomien ryystämistä varten. Taistelu on yleisesti ottaen hyvää keskitasoa eikä missään nimessä Souls-tason haastavaa. Torjuntojen ja vastahyökkäysten reaktioaika on uskomattoman antelias, mutta vihollisten niputus on toisaalta sujuvaa ja jopa tyydyttävää. Vihollis- ja hirviötyyppejä on budjettisyistä rajallinen määrä, kuten arvata saattaa. Varoituksen sana on paikallaan pelityyliä valitessa: Miekat, moukarit, pyssyt ja pommit jyräävät niin kuin pitää, mutta magia on aneemisen näköistä ja tehotonta, ja sitä kannattaa käyttää vain muun ohessa. Vannoutuneet velhot pysyköön kaukana Teer Fradeesta.
Toiminnallisena roolipelinä GreedFall on kuitenkin enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Tämä on harvoja pelejä, joissa olen käyttänyt jatkuvasti ammuksia, taikajuomia, pommeja ja kaikkea kulutustavaraa, sillä niiden askartelu on vaivatonta ja nopsaa. Peli toteuttaa myös roolipelaajien voimafantasiaa, sillä loppuvaiheessa 36. kokemustason De Sardet -hahmoni oli oikea tankkimaagi. Raskaaseen levypanssariin pukeutunut ”diplomaatti” heilutti valtavaa miekkaa, tykitti alkemian ja ruudin voimalla sekä heitteli maksimitasolle nostettuja taisteluloitsuja koko ryhmän suojaksi. Tyylikkäät pomohirviöt ja erityisesti hieno loppuvastustaja olivat siis todella helisemässä, mutta en kaipaakaan joka peliltä hampaat irvessä ja veren maku suussa vääntämistä.
Ketään ei yllätä, että verkossa GreedFall on puhuttanut kolonialismia käsittelevän aihevalintansa takia. Yhtäältä peli ei ole ehkä valtavan ainutkertainen tai syvällinen aiheen käsittelyssä, sillä se väistää ikävät rotukeskustelut tekemällä alkuasukkaista hyvin eurohenkisiä. Toisaalta peli kuitenkin esittelee taloudellisen riiston, orjuuden ja pakollisen uskonkäännytyksen kaltaisia asioita hyvinkin suoraviivaisesti. Imperialismi, kolonialismi ja luonnon tuhoaminen muuntuvat juonessa melkeinpä maagisiksi vaivoiksi, jotka voivat myrkyttää ihmisten sielun ja ruumiin. Peli painottaa myös hämmästyttävän paljon väkivallattomien ratkaisujen paremmuutta. Mitä sitten, jos tämä ei olekaan taiteelliselta merkitykseltään mikään Pimeyden sydän, kun useimmat suuret pelifirmat eivät uskalla koskea vastaavaan materiaaliin kolmen metrin tikullakaan? Tietysti jos niin huvittaa pelata, De Sardet’sta saa myös kunnon riistäjän. Sellaiset valinnat ovat genren osa.
Konsoleilla kuulemma ongelmallisempi GreedFall kaatui läpipeluuni aikana vain kerran, enkä jaksaisi valittaa kauheasti pienemmistä bugeista ja kömpelyyksistä, joita pelissä kyllä riittää. Kyse ei ole kuitenkaan mistään bugihelvetistä, joita euroroolipelien genressä riittää. Tässä suhteessa peli oli ennemminkin iloinen yllätys. Tekstistä paistaa varmasti myös läpi se, että minulla on ollut ikävä tämän tyylin roolipeliä. GreedFall täyttää tyhjiön mallikelpoisesti ja kiilaa minun kirjoissani eurooppalaisen ropetuksen kärkijoukkoon. Näiltä tekijöiltä on syytä odottaa tulevaisuudessa jotain vielä parempaa.