Toivo ylittää tuskan
Pieni ja pörröinen moogle-otus nimeltä Nektar kertoo minulle tarinaa siitä, kuinka seikkailut maailman syvimpiin kolkkiin auttoivat häntä oppimaan jotain tärkeää itsestään. Urhean palleron suuri valaistuminen oli, ettei hän osaa uida – ja siinä se kertomus sitten jo olikin. Pieni hymynkare nousee kasvoilleni niin kuin se on tehnyt jo useampaan otteeseen matkalla läpi Valisthean fantasiamaailman. Se ei jää lähes 60 tuntia kestäneen pelimatkan viimeiseksi.
Final Fantasy XVI:sta on puhuttu ennakkoon paljon siitä, kuinka pitkäikäiselle roolipelisarjalle on tarkoituksella haettu uusimman osan myötä sekä toiminnallisempaa että samalla synkempää suuntaa. Final Fantasy ei ole totta kai aiemminkaan kaihtanut vakavampia teemoja, mutta nyt asiaa on tykätty alleviivata, kun pyrkimyksenä on houkutella aina vain suurempaa yleisöä sarjan pariin. Pelistä ennakkoon testattavaksi saatu ja alkuhetkiä esittelevä demo on syystä kerännyt myös suoria Game of Thrones -vertauksia, joten pohdintaa on herännyt väistämättä se, miten paljon Final Fantasya sarjan kuudenteentoista pääosaan on lopulta jäänyt?
Pelaamaan päästessä näkee, että peli onkin epäilemättä moderni suurjulkaisu, jonka tuotantoarvot ja niistä kumpuavat menestyksen paineet ovat merkittävästi näkyvillä. Silti pelituntien kertyessä en vanhana fanina voinut olla ilahtumatta siitä, miten kotoisaksi seikkailu vääjäämättä muovautuu. Pelin sankarina toimivan Clive Rosfieldin lähemmäs kaksi vuosikymmentä kattava matka, joka vie kaiken menettävän arkkiherttuan pojan sotilasorjaksi ja lopulta sorrettujen hyväntekijäksi, ei ole täydellinen. Sillä on kuitenkin tunnistettavasti ja viehättävästi sydän paikallaan. Final Fantasy XVI on erehdyksettä yhä sarjansa edustaja muutenkin kuin nimellisesti.
Päähenkilö Clive tavataan pelissä ensimmäistä kertaa jo tämän teinivuosien aikana. Kokemattomuudestaan huolimatta tummahiuksinen nuorukainen on osoittanut jo tarinansa alussa olevansa taitava miekankäsittelijä kohoten näin Rosarian suurruhtinaskunnan arvostettujen puolustajien joukkoon. Kyvykkään ja etuoikeutetun pojan elämä onkin periaatteessa hyvää, mutta useat hälytysmerkit nostavat vääjäämättä päätään tämän ympärillä.
Kaikki ei ole kohdallaan ensinnäkään hallitsijaperheen sisällä. Cliven suhde tämän omaan äitiin on selvästi kylmä ja etäinen, sillä toisin kuin suurruhtinaan esikoiselta odotetiin, ei Clivesta ole kasvanut seuraavaa legendaarisen Phoenix-eikonin voimien hallitsijaa. Hänen sijastaan jumalainen tulilintu on valinnut isännäkseen Cliven heiveröisemmän pikkuveljen Joshuan, josta on näin ollen tullut kruunun perimisjärjestyksessä seuraava ja siis kriittinen osa Rosarian tulevaisuutta. Samaan aikaan koko Valisthean maailma kuihtuu vauhdilla taianomaisen eetterin huvetessa. Se aiheuttaa sekä alati kasvavan pakolaiskriisin että uhan sodasta, jollaista maailmassa ei ole ennen todistettu.
Vähitellen täyttyvä ruutitynnyri räjähtää lopulta, jolloin Clive löytää itsensä ilman perhettä, maata ja vapautta. Monilta osin luvassa on siis jälleen yksi kostomatka, mutta sen tyyli ei ole välttämättä sitä, mitä jotkut ovat saattaneet pelätä synkkyyttä ja vakavuutta painottavien ennakkopuheiden myötä. Final Fantasy -päähenkilönä Clive on kumppaneineen kovista kokemuksistaan ja myrtsistä yleisilmeestään huolimatta selvästi mukavimmasta ja ennen kaikkea empaattisimmasta päästä. Pohjimmiltaan Final Fantasy XVI on nimenomaan tarina yksilöiden taistelusta vallasta kumpuavaa vihaa ja halveksuntaa vastaan, ja siinä yhteisöllisyys sekä ymmärtäväisyys ovat lopulta miekkaa ja magiaa oleellisempia edistyksen välineitä.
Pidemmän päälle pelisarjalle epätyypillinen K18-leimaa ei näykään epätoivolla ja verellä mässäilynä, vaan enemmän vapautuneemmassa tavassa esittää väkivaltaa, seksuaalisuutta ja ronskimpaa kielenkäyttöä osana tarinankerrontaa. Suunnasta saadaan Final Fantasylle lopulta varsin luonnollinen, sillä tarinan pääkiinnostus pysyy yhä inhimillisyydessä aina siihen kuuluvia iloja myöten. Huumoria sekä seikkailullisuutta ei ole näin ollen unohdettu, ja peli uskaltaa käyttää aikaa hiljaisempiin hetkiinkin. Monet teknisesti monimutkaisemmista välipätkistä ovat itse asiassa ihan vain hahmojen välistä keskustelua, joita elävöitetään niin mikroilmeillä, eleillä kuin visuaalisilla kikoilla. Niihin mennyttä työtä ei aina tajua heti edes ajatella katselun lomassa.
Tarinan suurimmat heikkoudet piilevät sen mystisemmissä, maagisemmissa ja näin eeppisemmissä osissa, jotka muutamista kikkailevista kerronnallisista valinnoista huolimatta rakentavat alkuun mielenkiintoisen asetelman. Kun mysteerit alkavat pelituntien kertyessä saada konkreettisia vastauksia, menettää peli paljon taianomaisuudestaan. Sivuvaikutuksena seikkailun pahiskööri jää toivottua laihemmaksi ja juoni yleisesti menettää parasta teräänsä.
Varsinaisen pelaamisen osalta Final Fantasy XVI on jaettavissa kahteen osaan. Alkuun tutummaksi tulevat uuden toimintapelimäisemmän otteen takia rakenteellisesti ja kerronnallisesti tiiviiksi suunnitellut ja kertaluonteiset kentät, jotka ovat käytännössä pelin versioita luolastoista. Muutamia satunnaisia risteävyyksiä lukuun ottamatta kyseiset alueet on suunniteltu erittäin lineaarisiksi koettelemuksiksi, joissa tapahtumille tavoitellaan elokuvamaista tunnelmaa tarinan ja toiminnan sitoutuessa tyydyttävän saumattomasti toistensa ympärille. Kenttien lopussa odottavissa alati eskaloituvissa pomokoitoksissa tämä tulee erityisesti selväksi. Niissä näyttävyys on yhtä tärkeässä asemassa kuin nappien hakkaaminen.
Tärkeänä vastapainona tiiviimmille kentille peli alkaa vähitellen esitellä seikkailullisempia yleisalueita, joihin palataan tarinan varrella useaan otteeseen niin pää- kuin sivutehtävienkin merkeissä. Selkeistä rajoista huolimatta ne edustavat luonteeltaan vapaampaa ja avoimempaa suunnittelua, mikä tarjoaa mahdollisuuden hengittää maailmaa sisäänsä pelaajan valitseman rytmin mukaan. Näissä osissa peli on usein häikäisevimmillään lumoavien horisonttien ja elämää hohkaavien yksityiskohtien myötä. Sillä on tosin veronsa. Ruudunpäivitystä priorisoivassa grafiikkatilassa tahmaus on yleisintä juuri avoimilla alueilla. Se on harmittava kauneusvirhe, mutta ei missään nimessä pelikokemuksen kaataja.
Tärkein osa Final Fantasy XVI:ta on totta kai taisteleminen. Uusin osa ei nojaudu pelkästään tosiaikaisen toiminnan malliin, vaikka siihen suuntaan sarja on ollut kallellaan jo Final Fantasy VII Remaken ja viidennentoista osan myötä. Uusin peli liikuttaa sarjaa ronskimmin kohti näyttävyydestä, sulavuudesta sekä teknisyydestä tunnettuja japanilaisia toimintapelejä ja tekee sen varsin hyvistä lähtökohdista ponnistaen. Taistelupuolen vetäjäksi on pestattu osaamista Capcomin Devil May Cry– ja Dragon’s Dogma -pelien parista, ja lisäksi apua on ulkoistettu suoraan myös Bayonetta-studio PlatinumGamesilta.
Tämä kaikki ehdottomasti näkyy lopputuloksessa. Final Fantasy XVI:n toiminta ei ole pelkästään sujuvaa ja responsiivista, vaan sitä ympäröivät myös kehykset, joiden myötä hutkinta ei äidy summittaiseksi tai kaoottiseksi. Melkoisen efektitykityksen hankaloittama taistelujen luettavuus ei usein muodostu ongelmaksi, sillä hyökkäilyn ja väistelyn rytmikkääseen vuorotteluun oppii kehittämään luonnostaan perstuntuman, joka tekee pärjäämisestä enemmän kuin mahdollista pelkkien aavistusten varassa.
Perustan osalta Final Fantasy XVI:sta loistavat läpi panostuksen määrä ja määrätietoinen usko omaan visioon, jotka muodostavat kiinnostavan modernin jatkajan 35-vuotiselle klassikkosarjalle. Vähänkään enemmän rooli- ja toimintapelejä pelaaville yksi asia alkaa silti kalvamaan vääjäämättä mieltä – käytännössä kaikki pelilliset osa-alueet voisivat kohota aivan toiselle tasolle vähänkin merkittävämmällä lisäsyvyydellä.
Niin toimivaksi kuin esimerkiksi perustoiminta on saatu, alkaa se vääjäämättä toistamaan itseään. Rajattu vihollistyyppien määrä tarkoittaa, että erilaiset taistelutilanteet voi loppujen lopuksi lokeroida yhteen kolmesta kategoriasta. Yhdessä retuutetaan kevyempiä vihollisia vapaammin ympäri taistelutannerta, kun toisessa keskitytään horjuttamaan isompien vihollisten tasapainoa paljon erityisvahinkoa tekevien vapaalyöntien toivossa. Kolmas kategoria on omistettu pomoyhteenotoille, joiden erikoisuus piilee monivivahteisissa visuaalisissa ja pelillisissä tempuissa, mutta pohjimmiltaan nekin noudattavat kakkoskategorian lainalaisuuksia.
Matkan varrella Clive oppii jonkin verran uusia kykyjä erityisesti muilta tapaamiltaan eikon-olennoilta, mutta niiden vaikutus taistelujen kulkuun ei äidy erityisen dramaattiseksi. Iso osa opittavista tempuista on lähinnä jäähtymismittarin varassa toimivia erikoisliikkeitä, joiden vaihtelulla pelityyliä voi yrittää raikastaa vain hieman. Erilaisia optimoitavia hyökkäyssarjoja on lopulta tarjolla todella rajatusti, sillä Cliven varsinaisten perushyökkäysten tarjonta ei juuri kehity alun jälkeen.
Hahmonkehitys jää muutenkin laihaksi, sillä perinteisten tasonnousujen ohella Clive vahvistuu lähinnä erinäisten varusteiden kautta, joiden haaliminen ja hyödyntäminen on tylsän suoraviivaista puuhaa. Muutenkaan haastetta peliltä ei kannata hirveästi odotella, jos vastaavainlaisen toimintapelien kanssa sattuu olemaan yhtään enemmän historiaa.
Ohuus on läsnä vastaavilla tavoilla sivutehtävissä ja pelimaailman tutkiskelussa. Näyttävän visuaalisen ilmeen myötä maailma suorastaan kutsuu tonkimaan jokaista nurkkaansa, mutta varsinkin alkupuolella uteliaisuudesta palkitaan harvoin muulla kuin umpikujilla ja latteilla pienillä aarteilla. Puolivälin paikkeilla selvästi yleistyvät sivutehtävät ja metsästysaktiviteetit piristävät menoa huomattavasti, mutta monet niistäkin ovat harmittavan perinteisiä hanttihommia, joista turhan harva pitää sisällään oikeasti kiehtovaa tarinankerrontaa.
Final Fantasy XVI ei kamppaile sijoituksesta Final Fantasy -suosikkieni kärkipäässä. Samaan aikaan se on onnistunut imaisemaan minut mukaansa tavalla, jollaista en ole kokenut sarjan yksinpelattavan osan kohdalla sitten XII:n. Kuudestoista fantasia onkin pääasiallisesti hyvin tehty moderni askel pitkäikäiselle pelisarjalle. Siitä näkee, että Square Enix uskoo klassikkosarjaansa muunkin kuin vain nimen osalta.
Mukaansatempaava toimintaroolipeli on komea ja tuntuu hyvältä pelata. Vähäisellä lisäsyvyydellä siitä olisi voinut kasvaa jotain erityistä.