Edge of Eternity -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden heinä-elokuun tuplanumerossa 224. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Keskinkertaisuuden reunalla
Ranskalaisen Midgar Studiosin japanilaistyylinen roolipeli Edge of Eternity on ollut jo kauan saatavilla Steamin Early Accessissa, mutta nyt sen lopullinen versio on viimein julkaistu. Lopputulos on kunnianhimoinen, sillä tekijät ovat selvästi saaneet innoitusta sekä Final Fantasyistä että Xenobladeista, mutta yltääkö se esikuviensa tasolle?
Edge of Eternitystä paistaa läpi tekijöidensä kokemattomuus. Moni asia juontuu tietysti vaatimattomasta budjetista, mutta peli on täynnä amatöörimäisiä suunnitteluratkaisuja, joiden kanssa rahalla ei ole mitään tekemistä. Esimerkiksi ulkoalueet ovat valtavia, mutta tekemistä niissä on vähän. Aarrearkkujen, rakennusmateriaalien ja muutamien liikkumispulmien lisäksi ne eivät sisällä mitään muuta – jopa vihollisia on varsin harvassa. Sivutehtäviä on siellä täällä, mutta ne ovat pääosin tylsiä tappotehtäviä, joissa tyhjiä alueita saa juosta ristiin rastiin.
Tarina on kelvollinen muttei kovin ihmeellinen tai yllättävä. Peli sijoittuu Heryonin maailmaan, joka on jo vuosia käynyt sotaa ulkoavaruudesta saapuneita muukalaisia vastaan taikuuden ja teknologian avulla. Sotaonnen muuttuessa muukalaiset ovat päästäneet valloilleen tappavan viruksen, jonka aiheuttamaan tautiin ei ole kukaan keksinyt parannusta. Armeijakarkuri Daryon ja tämän sisko Selene uskovat kuitenkin löytävänsä vielä ratkaisun ahdinkoon, ja yhdessä he aloittavat etsinnän pelastaakseen tautia sairastavan äitinsä.
Juoni on eeppinen ja kohtalaisen toimiva, joskin siihen on tungettu aivan liian monia käänteitä kestoon nähden. Hahmojen käsittelyssä se myös pudottaa pallon täysin. Sankareilla on hädin tuskin minkäänlaista persoonallisuutta, vaan ne tuntuvat jatkuvasti vain vihaisilta ja piikikkäiltä. Välillä mukaan liittyvät sivuhahmot eivät pärjää sen paremmin nekään. Epäpidettävät hahmot ovat ehkä pelin suurin synti, sillä juuri mielenkiintoisen hahmokaartin pitäisi olla seikkailun sydän. Tässä suhteessa tekijät joko epäonnistuivat tai eivät sisäistäneet seikkaa lainkaan.
Taistelumekaniikka on varsin toimiva. Vuorojärjestys määräytyy Final Fantasyistä tutun ATB-mittarin perusteella, eli itsestään täyttyvän palkin täyttyessä saa vuoron. Hyökkäämisen tai puolustamisen lisäksi hahmoja voi liikutella heksapohjaisella kartalla ja siirtää pois alueloitsuista tai vihollisen selän taakse tekemään kriittistä vahinkoa. Joskus maastosta löytyy myös erilaisia esineitä, kuten katapultteja, joita voi käyttää vihollista vastaan. Mielenkiintoisena lisänä hahmojen ja vihollisten elementaaliheikkoudet vaihtelevat pelin sään mukaisesti, eli esimerkiksi sadesäällä sähköloitsu tekee kaikkeen enemmän vahinkoa.
Hahmoja kehitetään lisäämällä aseisiin jalokiviä, jotka antavat ominaisuusbonuksia ja uusia loitsuja. Järjestelmä on yllättävän monipuolinen mutta jää käytännössä pinnalliseksi, sillä taistelut ovat pääasiassa todella helppoja, eikä jalokivien asettelua juuri tarvitse miettiä.
Graafisesti peli on hyvin kahtiajakoinen. Ulkoalueet ovat kauniita ja mielikuvituksellisen näköisiä, mutta välinäytökset ja erityisesti hahmoanimaatio ovat surkeita. On ymmärrettävää, ettei pienellä studiolla ole varaa huipputason animointiin, mutta pienen budjetin tekeleeksikin jälki on todella tökeröä.
Edge of Eternity on mielenkiintoinen esimerkkitapaus siitä, miten hyvät aikeet eivät aina riitä. Tekijöiden tarkoitus oli luoda jotain Final Fantasyjen kaltaista, mutta lopputulos vain korostaa sitä, miten taidolla tehtyjä sarjan pelit todellisuudessa ovat. Midgarilla ei selvästi joko tajuttu pelien vetovoimaa tai osattu hyödyntää sitä.