Paperinohutta areenaräiskintää
David Jaffen nimi ponnahti pelaajien tietoisuuteen vuoden 1995 Twisted Metal -rymistelyn pääsuunnittelijan pestin myötä. Onpa mies ehtinyt hääräillä aktiivisesti myös God of War -seikkailujen peräsimessä. Onnistuuko viime vuosina hiljaiseloa viettänyt visionääri imaisemaan Overwatchin sokaisemat areenaräiskijät mukaan Drawn to Deathin piirrosmaailmaan?
Elämää vihaavan teiniangstaajan kynästä lähtöisin olevan ulkoasun on uumoiltu toimivan Drawn to Deathin kivijalkana. Uniikkia visuaalista tyyliä noudatetaankin antaumuksella aina ensimmäisistä valikoista varsinaisiin räiskintäkahinoihin saakka. Meininkiä kompataan oitis hermoraunion partaalle ajavalla rähinärokilla ja liioiteltuun tyyliin solvauksia suoltavalla sammakkomentorilla. Omaperäinen, kohtuullisen näyttävä ja ennen kaikkea rakkaudella luotu ulkoasu löytänee nopeasti faninsa harmaaseen räiskintämassaan kyllästyneistä pelaajista. Tällä saralla siis kaikki on hyvin.
Valitettavasti homma leviää pahasti käsiin heti ensimmäisiä verkkokahinoita käynnistellessä. Areenaräiskinnät elävät monipuolisen ja laajan hahmorepertuaarinsa varassa, vaikka eipä erilaisista pelimuodoista saati nokkelasti suunnitelluista kentistäkään haittaa ole. Drawn to Death ei kuitenkaan kykene paukuttelemaan henkseleitä varsinkaan sisältönsä määrällä. Vaivaiset kuusi hahmoa ja pari eri perinteistä pelimuotoa on koluttu nopeasti läpi, ja homma onkin sillä taputeltu. Sekavaa soppaa pyritään maustamaan muutamilla hahmokohtaisilla kyvyillä ja mukahauskalla asevalikoimalla, mutta valitettavasti metsään mennään tässäkin suhteessa. Mikro-ostoksina taas tuputetaan hahmoskinejä, heti kättelyssä avattavia aseita ja toisille pelaajille heiteltäviä solvauksia.
”Kehittäjät tuntuvat suunnitelleen peliraakileensa ruutupaperille ja jättäneen kokonaisuuden viilaamisen ja varsinaisen sisällön luomisen tyystin puolitiehen.”
Itse ammuskelukaan ei onnistu viihdyttämään missään vaiheessa. Paperisilla pinnoilla luistelevat hahmot loikkivat suppeilla areenoilla liki painottoman oloisesti, eivätkä tuliluikut tee vahinkoa kyllin tehokkaasti. Kamppailut taantuvat usein erän lopussa kissa ja hiiri -leikiksi, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä mittelyiden maistuessa ainoastaan puulta. Lisäksi on hämmentävää, kuinka tehokkaasti kehittäjät ovat epäonnistuneet näinkin pienen hahmo- ja asevalikoiman tasapainottamisessa.
Suurin ongelma Drawn to Deathissa on peliseuran puute. Vaikka teoriassa mukaan päästetään kerrallaan neljä pelaajaa, ei moisia otteluita tullut vastaan kertaakaan testisessioiden aikana. Liekö kyse heikosta seuranhausta vai olemattomasta pelaajamäärästä, mutta ottelut jäivät useimmiten apaattisten yksi vastaan yksi -kahinoiden tasolle. Jaetun ruudun moninpelillä olisi näinkin ankeassa tilanteessa ollut paikkansa, mutta mihinkäs sellaisia näin internetaikakaudella tarvittaisiin?
Drawn to Death luottaa aivan liiaksi yhteen kikkaan eli omaperäiseen ulkoasuunsa. Kehittäjät tuntuvat suunnitelleen peliraakileensa ruutupaperille ja jättäneen kokonaisuuden viilaamisen ja varsinaisen sisällön luomisen tyystin puolitiehen. Jaffen uusinta tuotosta ei vain ole hauska pelata, enkä olemattoman pelaajamäärän perusteella ole mielipiteeni kanssa yksin.