Helvetistä itään
Darksiders Genesis lähestyy toimintaropesarjaa uudesta suunnasta useammalla kuin yhdellä tavalla. Pelin kehittänyt Airship Syndicate on tehnyt selkeän pesäeron aiempien osien selän takaa kuvattuun, lähelle tulevaan mätkintään heittämällä Genesiksen kameran Diablo-etäisyydelle eli yläviistoon ja kauas. Lisäksi Genesis on esiosa, jonka varrella esitellään niiden solmujen syntyä, joita trilogiassa päädytään selvittelemään.
Lopun aikojen ratsastajat War ja Strife pääsevät vihille siitä, että demonipamppu Lucifer juonii jotain. Kapuloita heitellään vanhan vihtahousun rattaisiin kuudentoista kentän ajan milloin tietoa, milloin liittolaisia ja milloin esineitä metsästämällä. Suurimman osan ajasta tavoitteeseen pääsy vaatii hillitöntä turpasaunaa esimerkiksi epäkuolleita, ötököitä ja helvetinhurttia vastaan. Mäiskintää ja vaeltelua säestää yrmyn Warin ja vääräleukaisen Strifen keskinäinen sanailu. Valtaosa dialogista on urpoa läppää, mutta se istuu pelin yliampuvuuteen juuri sopivalla tavalla.
War on tavattu jo sarjan ensimmäisessä osassa, mutta Strife on pelattavana uusi tuttavuus. Siinä missä War luottaa puunrungon paksuiseen ja mittaiseen miekkaan, Strife työskentelee etäältä tuplapistoolien kanssa. Tuntui oudolta lähteä kurmottamaan demoneita tuliaseilla, mutta liukkaasti liikkuva Strife toimi odottamattoman hyvin kaukaa kuvatuissa tappeluissa. Hahmoa voi yksin pelatessaan vaihtaa lennosta, ja eteneminen edellyttääkin sitä aika ajoin. Kumpikin hahmo saa kourallisen erityisominaisuuksia, joita hyödynnetään kenttiin ripotelluissa kevyissä pulmissa.
Vaikka Genesis kannustaa hyppimään ratsastajasta toiseen tilanteen mukaan, War tuntuu kömpelöltä ja taisteluihin sopimattomalta suuren osan ajasta. Asiaan toki vaikuttaa myös se, että peli on mahdottoman huono antamaan palautetta osumista puolin ja toisin. Yhden käden sormet eivät riitä laskemaan, kuinka monta kertaa potkaisin pelin alkupuolella tyhjää, koska rivivihollisten iskut eivät näy juuri mitenkään pelaajahahmoon osuessaan. Kääntöpuolella myöskään omat iskut eivät tunnu järin tyydyttäviltä, sillä pahikset saattavat hidastua ottaessaan osumaa, mutta tietynlainen mätön tuntu jää uupumaan kokonaan.
Huonoista puolista puhuttaessa pitää mainita myös pelin vaikein vihollinen: kamera. Se liikkuu pelaajahahmon liikkeiden mukaan, eikä sitä luovuteta hetkeksikään pelaajan haltuun. Tämä johtaa tilanteisiin, joissa etualalla oleva seinä saattaa peittää puolet taistelutantereesta, piilottaa aarteita ja nihkeimmillään kätkeä reitin eteenpäin. Pelin loppupuolella on tilanne, jossa erään pulman ratkaisuun tarvittava työväline ei ole lainkaan näkösällä ennen kuin kirjaimellisesti kävelee siihen pahki – loikattuaan ensin parin kuilun yli yrittäessään arvailla, mistä suunnasta pitäisi lähteä etsimään.
Kamera tuo kuitenkin muassaan myös hyvää. Etäisyys ja vapaan pyöriteltävyyden puuttuminen antavat kehittäjille mahdollisuuden tyylikkäisiin kamera-ajoihin yli kenttien näyttävimpien osuuksien. Visuaalisesti Darksiders Genesis onkin sykähdyttävää katsottavaa. Erityisesti pelin puolivälin kentät ovat paikoin silmiähivelevän kauniita ja eroavat toisistaan sekä ulkonäöltään että viholliskatrailtaan niin, että meno pysyy freesinä. Kun kaikkea vielä ryydittää muun muassa Ori and the Blind Forestiin säveltäneen Gareth Cokerin kynäilemä soundtrack, on aika ajoin valmis antamaan anteeksi hieman suurempiakin syntejä.
Kaiken kaikkiaan Darksiders Genesis on viihdyttävä peli. Se ei keksi pyörää uudestaan, mutta sen parissa on mukava viivähtää kenttä tai pari.