Verta ja suolenpätkiä, eikä juuri muuta
Josh Duhamelin esittämällä Jacobilla on kehno päivä. Hänen ohjaamansa rahtialus päätyy tekemään pakkolaskun Jupiterin Kallisto-kuuhun terroristijärjestön valtausyrityksen jälkeen. Apupilotti kärsii brutaalin kuoleman, mutta vangiksi joutuvan Jacobin kohtalo on vielä ankeampi. Hän joutuu tuntikausiksi The Callisto Protocolin uumeniin.
The Callisto Protocol on Striking Distance Studiosin debyyttipeli. Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa indiepumppu, vaan sen omistaa PUBG-pelin taustayhtiönä tunnettu Krafton, jonka arvo huitelee lähes miljardiluokassa. Pelin kehitystä taas vetää Dead Space -pelisarjan luonut entinen Visceral Games -pomo Glen Schofield, joka lupaili tekevänsä The Callisto Protocolissa sen, mitä Dead Spacessa jäi tekemättä. Avaruuskauhun ystävien ennakko-odotukset olivat siis korkealla.
Schofield ja kumppanit ovatkin lainanneet häikäilemättä Dead Spacesta. Jacobin takaraivoa koristava terveysmittari, ilmassa leijailevat valikot ja ruumiiden polkeminen varusteiden toivossa ovat vain pintaraapaisu yhtäläisyyksistä. Pelissä on kyllä vahva Dead Space -jäljitelmän tuntu muttei juuri lainkaan esikuvansa laatua tai omaperäisyyttä.
Striking Distance on onnistunut luomaan komeat puitteet kauhutoiminnalle. Kallisto-kuuhun sijoittuva vankilakompleksi on näyttävä ja tavallaan kiinnostava miljöö, jos peli ei tyytyisi vain toistamaan kauhukliseitä.
Syyttömän oloinen Jacob viedään vankilaan, jossa hänet implantoidaan väkivalloin etiikasta piittaamattoman lääkärin toimesta ja heitetään selliinsä virumaan. Jonkin aikaa myöhemmin Jacob herää tuhoutuneesta vankilasta, jonka käytäviä kansoittavat zombien lailla haahuilevat mutantit, joiden lomasta sankarimme aloittaa pakomatkansa. En halua paljastaa juonenkäänteitä, mutta asiat eivät tietenkään ole niin kuin niiden annetaan ymmärtää olevan.
Dead Space käytti väkivaltaa monien muiden kauhupelien tavoin voimakkaana tehokeinona, mutta The Callisto Protocolissa se tuntuu olevan itsetarkoitus. Joka soppi on täynnä verta ja suolenpätkiä, ja pelaajaa yritetään järkyttää joka ikisessä kohtauksessa.
Kehittäjien kantavana ajatuksena tuntuu olleen Dead Spacen tekeminen uudelleen mutta väkivaltaisemmin. Kaikkea säestää kauhuelokuvista ja -peleistä tutuksi tullut viulupaisuttelu, jottei pelaajalle vain jäisi epäselväksi, että nyt pitäisi olla kamalaa. The Callisto Protocolin kauheus kääntyy kuitenkin itseään vastaan. Kun kaikki on tehokeinoa, ei mikään ole tehokasta.
Jacob ei ole ketterästi väistelevä toimintasankari, vaan pelaajan odotetaan reagoivan vihollisten hyökkäyksiin ja iskevän vain terävin vastahyökkäyksin. Järjestelmässä on hieman rytmipelin henkeä. Väistöt eivät kuitenkaan vaadi tarkkaa ajoitusta, vaan pelaajan on vain seurattava vihollisen liikkeitä ja liikuttava sivulta toiselle iskujen aikana. Tämä avaa tilaisuuden vastahyökkäykselle, jonka aikana vastustajan voi kolata kumoon ja iskeä tuliaseella heikkoihin kohtiin.
Taistelujärjestelmä on tavallaan kiinnostava, mutta se pysyy muuttumattomana ensimmäisistä viholliskohtaamisista lopputaisteluun saakka. Taisteluissa ei ole lainkaan nyansseja, sillä kaikki viholliset ovat samanlaisia ja joka ikinen ase toimii samalla tavalla. Käytännössä ainoan poikkeuksen muodostavat pelin loppupomo ja toinen, useampaan kertaan kohdattava mörkö, jota vain tulitetaan niin kauan, että se kuolee.
Pelin alkuvaiheissa löytyvä telekineettinen hanska taas tekee monista taisteluista täysin merkityksettömiä. Viholliset voi paiskoa ulos taistelukentältä tai nakata huvittavan itsestään selvästi sijoiteltuihin ansoihin, mikäli taistelu ei huvita.
Pelikokemusta heikentää myös animaatioiden jähmeys. Peli nytkähtää animaatiosta toiseen siirtäen Jacobia ja vihollisia tarpeen mukaan oikeisiin paikkoihin. Kamerakulmaa käännellään väkivalloin toiminnan perässä, mikä tekee taistelutilanteiden seuraamisesta tolkuttoman vaikeaa. Kun Jacob vääjäämättä saa jossain vaiheessa kuoliniskun, leikkaa kuvakulma tökerön tuntuisella tavalla kuolinanimaatioon ja luvassa on taas lisää tehokeinoja.
Koska tarina, tehokeinot ja toiminta eivät toimi, ei The Callisto Protocolista jää käteen oikein mitään hyvää. Pulmanratkaisua pelissä ei ole, vaikka Jacob ratkookin taisteluiden välissä samaa ongelmaa kerta toisensa jälkeen. Ovi on lukossa ja tarvitsee joko avainkortin tai uuden sulakkeen. Sulake tai avainkortti löytyy käytävän perältä, ja matka jatkuu.
Jos pelaaminen ei muuten ole riittävän puuduttavaa, pelaaja viettää merkittävän osan ajasta seuraten Jacobia ahtautumassa läpi kapeiden loukkojen tai kiipeämässä tikkaita. Vaihtoehtoisesti kiipeliin joutunut sankari saattaa kamppailla kimppuun hyökänneitä hirviöitä tai jumiutuneita ovia vastaan pelaajan rämpyttäessä nappia. Kauhutoimintapeliksi The Callisto Protocol on täynnä hetkiä, joissa ei tapahdu yhtikäs mitään.
The Callisto Protocol on yksiselitteisesti valtava pettymys. Striking Distance Studios on onnistunut rakentamaan todella näyttävän pelin, mutta muita vahvuuksia pelistä on vaikeaa löytää. Taistelujärjestelmän perusmekanismi on kiinnostava pohja, mutta se ei missään vaiheessa saa sisältöä ympärilleen. Se on kauhupeli, joka ei kauhistuta, ja toimintapeli, jonka toiminta on typerryttävän puuduttavaa.