Call of the Sea -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden helmikuun 2021 numerossa 219. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Pulmaparatiisi
H. P. Lovecraftin nimeä käytetään helposti hyväksi, kun jotakin halutaan markkinoida vähällä vaivalla. Valtaosa näistä tekeleistä ei onnistu tavoittamaan herran itsensä teosten tunnelmaa, mutta aina välillä ilmestyy jotakin, joka hyödyntää lähdemateriaalia uniikein tavoin. Call of the Sea on tällainen tapaus.
1930-luvulla elävä Norah Everheart sairastuu sukuaan riivaavaan mystiseen sairauteen, jossa potilaan käsiin alkaa ilmestyä tummia läiskiä. Norahin aviomies lähtee Tahitille etsimään parannusta tautiin mutta katoaa pian matkallaan. Kuukaudet kuluvat, kunnes Norah vastaanottaa salaperäisen paketin, josta löytyy kuva hänen aviomiehestään trooppisella saarella ja saaren koordinaatit. Norah pakkaa kimpsunsa ja lähtee paikallisten pelkäämälle saarelle selvittämään, mitä on oikein tapahtunut.
Saarta tutkitaan ensimmäisestä persoonasta käsin, ja pääosa ajasta käytetään kirjeiden ja muiden johtolankojen etsintään avoimilta pelialueilta. Niiden tarkempi tutkiminen paljastaa retkikunnan kokemat vastoinkäymiset ja Norahin miehen saarella kohtaaman salaisuuden. Retkikunnan jälkien seuraaminen onkin pelin tarinan kiehtovinta antia, sillä Norahin taudin osalta peli pelaa korttinsa turhan aikaisin. Retkikunnan lopullinen kohtalo pysyy mysteerinä aivan loppumetreille asti, ja tarinaan on onnistuttu ujuttamaan myös pari todella mielenkiintoista käännettä, jotka kehystävät koko tarinan uudelleen. Peli lähestyy Lovecraftin myyttiä tavalla, jollaista en aiemmin muista nähneeni.
Ympäristön tutkiminen ja kirjeiden lukeminen eivät toki ole pelin ainoaa sisältöä, sillä iso osa noin kymmenen tunnin pituisesta pelistä kulutetaan erilaisia pulmia ratkoen. Aivopähkinät on rakennettu kerroksittain niin, että jokaisen luvun isomman ongelman ratkaisemiseksitäytyy ensin ratkoa kasa pienempiä pulmia ja käyttää niiden ratkaisusta saamaansa tietoa hyväkseen laajemman pulman ratkaisussa. Eräässä parhaimpiin kuuluvassa haasteessa ratkotaan ensin pianon koskettimien taajuuksia koskeva ongelma ja käytetään tätä hyväksi oikean sävelmän soittamisessa meriuruilla.
Pääosin ongelmat ovat loogisia ja helposti ratkaistavissa. Norah kirjaa löytämänsä vihjeet päiväkirjaansa, josta on helppo tarkistaa relevantteja yksityiskohtia. Silti poikkeuksiakin löytyy. Eräs ongelma oli varsinkin niin epäselvä, että törmäsin ratkaisuun käytännössä vahingossa. Onneksi ison osan ajasta ratkonta on sentään vaivatonta ja kutkuttavaa puuhaa.
Visuaalisesti peli on häikäisevä. Sinisenä lainehtiva vesi, paahtavan kuumat hiekkarannat ja vehreät viidakot tuovat elävästi mieleen matkaesitteiden paratiisisaaret. Vaihteluakin niissä on runsaasti, sillä jokainen luku sijoittuu itsenäiselle alueelle täysin uuteen ympäristöön. Alun hiekkaranta vaihtuu pian pahaenteisen hylyn tutkimiseen myrskysäässä, ja sieltä edetään edelleen korkean vuoren huipulle. Tunnelma on välillä niin tiivis, että peli pääsee hyvin lähelle aitoa kauhupelin tunnelmaa, vaikkei se sellainen olekaan.
Esikoispeliksi Call of the Sea on varsin hyvä viritelmä. Se on äärimmäisen kaunis ja tunnelmallinen paketti, joka käyttää Lovecraftin myyttiä uniikilla tavalla.