Blue Reflection: Second Light -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden helmikuun numerossa 230. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Taikatyttöjen saari
Vuonna 2017 ilmestynyt Blue Reflection oli hiomaton ja halvanoloinen roolipeli, joka käsitteli videopeleille niinkin eksoottista aihetta kuin taikatyttöjä. Se nousi kuitenkin pienoisen kulttiteoksen maineeseen, minkä ansiosta neljä vuotta myöhemmin se on laajentunut kokonaiseksi tuoteperheeksi animesarjan ja jatko-osan myötä.
Blue Reflection: Second Light kertoo Ao Hoshizakista, joka löytää itsensä yllättäen mystisellä saarella sijaitsevasta koulurakennuksesta. Saaren ainoat muut asukit ovat joukko koulutyttöjä, joista kukaan ei muista mitään elämästään ennen saarelle tuloa. Ainoa tyttöjä yhdistävä tekijä ovat heidän tunne-energialla toimivat sormuksensa, joiden avulla he voivat muuttua supervoimaisiksi taikatytöiksi ja taistella saaren lähettyviltä löytyviä demoneita vastaan.
Siinä missä alkuperäinen peli oli hyvin tyypillinen viikon hirviö -tyylinen taikatyttötarina, jatko-osa sisältää enemmän mysteerielementtejä. Sinänsä ihan mielenkiintoinen mysteeri aukenee hiljalleen juonen edetessä, mutta se ei silti ole tarinan varsinainen kiintopiste. Pääpaino on nimittäin tyttöjen välisessä ystävyydessä ja toisten tunteiden ymmärtämisessä.
Koulutoverien taustat aukenevat hiljalleen, ja jokaisen menneisyydessä on omat kipupisteensä, jotka ovat vaikuttaneet heidän kehitykseensä nykyisenlaisiksi. Juuri näiden muistojen kokeminen ja ymmärtäminen ovat tarinan varsinainen suola. Muistot eivät muodosta minkäänlaista suurempaa kokonaisuutta, mutta ne auttavat ymmärtämään henkilöitä, joihin pelaaja pelin aikana tutustuu. Omista mieltymyksistä riippuen hahmokeskeisyys on tietysti joko superkiinnostavaa tai tylsin asia ikinä.
Pelin aikana tutkitaan koulusaarta ympäröiviä kenttiä ja tutustutaan kavereihin koululla. Tyttöjen muistoihin perustuvat kentät sisältävät vihollisia taisteltavaksi ja rakennusmateriaaleja kerättäväksi. Kunkin kentän lopussa odottaa yleensä myös pomovastus, jonka voittamalla juoni etenee. Koululla taasen syvennetään ystävyyttä kavereihin ja valmistetaan erilaisia käyttöesineitä. Rakentelusysteemi on yllättävän monipuolinen ja myös ainoa tapa saada parannusesineitä.
Vuoropohjainen taistelujärjestelmä on nopeatempoinen ja painottaa aggressiivista pelaamista. Taistelijat keräävät itsestään ether-energiaa, jota voi käyttää hyökkäyksiin. Homman juju on siinä, että mitä enemmän etheriä käyttää, sitä enemmän sitä voi varastoida. Kasaantuneen etherin voi esimerkiksi käyttää useampaan heikkotehoiseen iskuun tai yhteen megaiskuun. Tarpeeksi etheriä käytettyään tytöt muuttuvat automaattisesti taikatyttötilaan, mikä lisää iskuvoimaa entisestään. Peli on vaikeustasoltaan melko helppo, joten taktiikkaa tarvitsee harvoin miettiä sen kummemmin, vaikka periaatteessa systeemi kyllä tarjoaa työkalut yllättävänkin monipuoliseen taktikointiin.
Hahmojen voimistaminen puolestaan tapahtuu sivutehtävistä saatavilla kykypisteillä, joilla ostetaan ominaisuusbonuksia ja uusia taitoja. Lisäksi tytöille voi antaa heitä vahvistavia muistojen sirpaleita. Systeemi ei ole yhtä monipuolinen kuin pelin edellisessä osassa, mutta se mahdollistaa silti jokseenkin vapaamuotoisen hahmonmuokkauksen.
Alkuperäiseen Blue Reflectioniin nähden Second Light on ottanut joka suhteessa valtavia harppauksia eteenpäin, mutta se tuntuu silti yhä paikoin halpispeliltä. Välinäytökset ovat tylsästi ohjattuja ja tutkittavat alueet lineaarisia ja jokseenkin elottomia. Visuaalisesti peli on ihan nätti, mutta grafiikoista puuttuu vain se jokin, joka tekisi ulkoasusta muistettavan. Gustin budjetit ovat selvästi melko rajallisia.
Pienoisesta tönkköydestä huolimatta Second Light on kuitenkin täysin nautittava roolipeli. Sen aihepiiri, verkkainen etenemistahti ja unelmoiva tunnelma eivät tietysti sovi kaikille, mutta on hienoa, että tällaisia roolipelejä yhä tehdään.