Assassin’s Creed Valhalla – Dawn of Ragnarök -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden huhtikuun numerossa 232. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Mytologisempi viikinkimatka
Noin puolentoista vuoden ikäinen Assassin’s Creed Valhalla on sarjan omalla mittapuulla varsin poikkeuksellisessa tilanteessa. Monenmoisia mielipiteitä herättänyt viikinkiseikkailu ei laittanutkaan pillejä pussiin kausipassisisältönsä jälkeen, vaan aloitti niin sanotun toisen sisältökauden erillisellä Dawn of Ragnarök -laajennuksella. Noin sata tuntia emopeliin ja kymmeniä tunteja edellisiin laajennuksiin upottaneella Valhalla-ähky kieltämättä nosti jo päätään, mutta huomattavampi maisemanvaihdos tempaa silti joiltain osin mukaansa. Irlannin- ja Ranskan-matkan jälkeen huomio siirtyy pelin mytologisempaan antiin.
Eivorin näyissä seikkaileva jumalten kuningas Odin suuntaa tällä kertaa kääpiöiden asuttamaan Svartalfheimin valtakuntaan, joka tekee Dawn of Ragnarökistä lääninsä osalta pelin mittavimman laajennuksen. Kartalla onkin sopivissa määrin kerättävää ja koluttavaa, joskin päätehtäviin uppoavat tunnit voi harmillisesti laskea kahden käden sormilla. Tarina keskittyy visusti Odinin rakkaimman lapsen Balderin pelastamiseen tulijätti Surturin kynsistä, eikä huomio herpaannu kuin Muspelheimin hyökkäykseltä suojaan vetäytyneiden kääpiöiden avittamisen ajaksi. Yllättävän eleettömän tarinan ja verkkaisen kerronnan takia tapahtumat ovat hädin tuskin päässeet vauhtiin lopputekstien rullatessa.
Vaikka tarina jää torsoksi, kokonaisuutena Dawn of Ragnarök on ainakin edellisiä Valhalla-laajennuksia toimivampi. Jo maailman silkka kokoluokka tuo tekemiseen painokkuutta, sillä tuntimittaria mukavasti kasvattavat sivutehtävät ja aarteidenmetsästykset palkitsevat tekijänsä riittävissä määrin. Turhimmat askareet on karsittu pois, minkä ansiosta Svartalfheimistä löytyy aavistuksen verran syvällisempiä mysteereitä ja mytologiaa taustoittavia kertomuksia. Kääpiöiden pelastamisesta saa mukavasti tarvikkeita, kirousten purkamisesta haarniskan putsaamiseen tarvittavia riimuja ja kyliin tehtävistä ryöstöretkistä taasen resursseja kehittää uusia hugr-kykyjä. Aikaa saa kulutettua myös melko taka-alalle jäävällä valkyrioiden areenalla, jonka haasteita voi muovata itse säädettävillä sääntömuunnoksilla.
Hugr-kyvyt itsessään ovat Dawn of Ragnarökin keskeisin pelillinen uudistus, joka uuden varustetason ohella tekee Odinin kyvyistä aiempaa tuhovoimaisempia. Jumalten kuningas voi varastaa omiin tarkoitusperiinsä viiden eri vihollistyypin kyvyt, joita tosin voi olla hallussa vain rajattu määrä kerrallaan. Hugrista riippuen hyökkäyksiä voi tehostaa muun muassa jäällä, mutta tapetut vihollisetkin voi tarvittaessa manata omaksi avukseen. Käyttöä luonnollisestikin rajoitetaan kasvatettavalla mittarilla, jota on pidettävä silmällä.
Taisteluiden ulkopuolella hugr-kyvyillä voi muuntautua vaikkapa korpiksi tai laavassa käveleväksi muspelheimilaiseksi, mutta myös teleportaatio riimujen merkitsemille alueille onnistuu. Taidot tuovat hauskaa vaihtelua maailmassa etenemiseen ja salaisuuksien kaivelemiseen, ja siksi niitä olisi suonut hyödynnettävän enemmän varsinaisissa päätehtävissäkin. Kykyjen ympärille olisi voinut rakentaa varsin mielenkiintoisia ja isompiakin tilanteita, mutta moiseen ei uskallus ole riittänyt. Pelkona ovat oletettavasti olleet kykyjen rajoitteet ja pidemmän päälle puuduttavaksi käyvä jatkuva vaihtelu.
Epätasaisuudestaan huolimatta Dawn of Ragnarök on riittävän monipuolinen laajennus kaikille Valhallan parissa viihtyneille. Puhtaasti päätarinasta kiinnostuneille se ei ole sarjan mittavin laajennus, joksi sitä maalaillaan, mutta yksittäisenä kokonaisuutena kylläkin. Se ei myöskään avarra Valhallan omaa mytologista puolta läheskään yhtä kutkuttavasti tai merkittävästi kuin Assassin’s Creed Odysseyn samankaltaisia asioita yrittävät The Fate of Altantis -laajennukset. Pelilliset rahkeet riittävät silti fantasiamatkaan, jonka parissa aiempi Valhallaähky unohtui lähes kokonaan.