Arvostelussa RoboCop: Rogue City. Arvostelu on julkaistu
alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun 2023 numerossa 252.
Jätkä on kone
Voisi olettaa, että 1990-luvun jälkeen syntyneille uuden RoboCop-pelin saapuminen on täysin järjetön veto. Ei siinä paljon järkeä ole vanhemmillekaan. Detroitin metallikytän edellisestä mediaesiintymisestä on lähes kymmenkunta vuotta, ja sekin sivuutettiin retrostelutrendin uhrina. Varsinaisesti RoboCopin kultakausi sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen, jollon elokuvien ja animaatiosarjojen myötä päiväkodeissa ja kouluissa pohdittiin, että kumpi on kovempi: Terminator vai RoboCop?
Paul Verhoevenin ohjaama ja Neumeier/Miner-kaksikon käsikirjoittama RoboCop oli vuoden 1987 leffatarjonnassa melkoinen tapaus. Omni Consumer Products -suuryrityksen ikeessä elävä rappio-Detroit tarjosi näyttämön yhteiskuntakritiikille, jossa osansa saivat irvokkaat mainokset, puhdas kapitalismi ja oikeistohenkinen politiikka sosiaalisten ongelmien ratkomisessa. Poliisi Alex Murphyn (näyttelijänä Peter Weller) kuolettava loukkaantuminen ja joutuminen RoboCopin aivoiksi tarjosi puolestaan pohjan koneen ja ihmisen suhteesta keskustelemiseen. Verhoevenin puumerkeistä mainittakoon seksi ja niin liioiteltu väkivalta, että se selvisi jopa sensuroinnin ikeestä yliampuvuutensa takia.
RoboCop: Rogue Cityn takana on puolalainen pelistudio Teyon, joka on aiemmin tehnyt erilaisten pikkupelien lisäksi Rambo: The Video Gamen ja Terminator: Resistancen. Ristiriitaisesti dumatuissa leffaräiskinnöissä on ollut pientä lupausta paremmasta. Ilmeisesti RoboCop-lisenssi on irronnut kohtuulliseen hintaan, ja studiolla on selvä rakkaussuhde 1980-luvun toimintaleffoihin. Ilahduttavasti Teyon on saanut myös Wellerin jälleen RoboCopin ääneksi. Elokuviin nähden Rogue City sijoittuu RoboCop 2:n ja 3:n väliseen aikaan. Kakkosleffasta nähdään tiettyjä elementtejä, kuten Nuke-huume ja RoboCop 2 -kyborgi, mutta muuten pettymysten jatko-osa jätetään oman onnensa nojaan.
Aikanaan julkaistut RoboCop-pelit olivat yleensä sivuttaissuunnaassa eteneviä toimintapelejä, pois lukien 2003 ilmestynyt RoboCop, joka jäi aikakautensa keskinkertaisuuksien mereen. Unreal Engine 5:llä rakennettu RoboCop: Rogue City ainakin siis lupaa parhaan mahdollisuuden olla RoboCop.
Pelin avaustehtävässä televisioaseman kaapanneet limanuljaskat joutuvat miettimään valintojaan peltipoliisin marssiessa pääovesta sisään. Piskuiset pyssyt eivät pysty panssariin ja tietokoneavustettu tähtäys ohjaa järjettömän ison Auto-9-sarjatulipistoolin aina oikeaan osoitteeseen. Pääosumat palkitaan suorastaan melonimaisella poksauksella. Pylväät murenevat, lasit särkyvät ja veri roiskuu. Kun vielä Basil Poledouriksen säveltämä RoboCop-tunnari alkaa pauhaamaan, on selvää, että vuosikymmenten odotus on palkittu. Tällaista on olla RoboCop.
Tarinana RoboCop: Rogue City on taidokkaasti koostettu pastissi tutuista elementeistä. OCP, Delta Cityn rakentaminen vanhan Detroitin päälle, RoboCopin luottopari Anne Lewis ja poliisien loputtoman ahdas asema jengirikollisuuden, budjettien ja erilaisten teknisten vippaskonstien keskellä ovat leffoissakin kierrätettyjä tarinapalasia. Pääpahikseksi on kirjoitettu uusi hahmo, jolla on kuitenkin kytkös ensimmäisen elokuvan tapahtumiin. Myös Murphyn tajunnan reunoilta löytyvät muistikuvat perheestä ja psykologin pohdinta kyborgin ihmisyydestä sekä traumoista näyttelevät merkittävää osaa.
Rakenteellisesti RoboCop: Rogue City tuo mieleen Deus Ex -pelisarjan, sillä pääjuonen ohessa notkutaan poliisiasemalla ja kaupungillakin saatetaan ratkoa sivutehtäviä erilaisten kansalaiskohtaloiden avittamiseksi. Roolipelielementtien myötä omaa Roboaan voi ohjata kovemmaksi taistelijaksi, teknisesti pätevämmäksi koneeksi tai keskustelutaitoiseksi kyborgiksi. Pisteiden myötä sivutehtävissä aukeaa usein parempi ratkaisu, kuten esimerkiksi graffitiartistin lähettäminen yhdyskuntapalveluun putkan sijaan. Täytyy muistaa, että RoboCop on poliisi, joten myös parkkisakkoja ja kansalaisten neuvomista ongelmatilanteissa tulee tehtyä pääjuonen ohessa. Kaikki tarinat eivät suinkaan ole onnellisia, vaikka tekisi mitä, sillä kurjat kohtalot kuuluvat RoboCopin maailmaan.
Pelinä Rogue City on yksinkertainen, sillä RoboCop ei juuri juokse, ei kyyristy eikä syöksähtele suojaan. Suurin osa pelistä kuluu kävellessä ja ampuessa. Myöhemmin pelin varrella tulee vastaan erikoisvihollisia, joiden aseet voivat tehdä merkittävää vahinkoa, jolloin eteneminen kannattaa suorittaa rauhallisesti. Tekoälyllä on myös todellinen hinku kranaattien käyttämiseen. Mahtavan Auto-9-pistoolin lisäksi RoboCop voi poimia mukaansa toisen aseen. Lähitaistelemisessa Robolla on keinoina turpaanveto, vihollisen käyttäminen ihmiskilpenä tai hyvä heittokäsi, koskipa se vihollisia tai vaikka kuvaputkimonitoreja.
Toisen puolen pelaamisesta muodostaa tutkiminen, jossa analysoidaan erilaisia johtolankoja ja vihjeitä lähinnä tuijottamalla sopivia asioita. Siellä täällä on myös pieniä piilotettuja tavaroita, joilla voi helpottaa hahmon tai pistoolin päivittämistä. Teknisesti Teyon on luonut näyttävän kokonaisuuden, josta kuitenkin puuttuu AAA-tason kiillotus esimerkiksi kasvoanimaatioiden suhteen. Ainakin PS5:llä osa keskusteluista pyörii välillä epäsynkassa tai sisältää omituista tuijottelua ja jotkin huoneet pyörivät diakuvaesityksenä. Myös seiniin voi jäädä jumiin ja tekoälyhahmot voivat ilmaantua osittain lattian sisään. Toisaalta Detroitin kadut ja asunnot ovat mahtavan likaisia ja rosoisia sekä täynnä roskaa. Irtaimistoa ja rakenteita tuhoutuu kiitettävästi mekastuksen ohessa, joten välillä kannattaa pysähtyä ihailemaan kättensä töitä.
Myös kohtaukset, joissa RoboCopin traumat saavat vallan, ovat teknisesti taidokkaasti tehtyjä, mutta ne voivat olla välkkymistä tai lievää säikyttelyä karttaville pelaajille epämiellyttäviä. Peli ei myöskään sovellu väkivaltaherkille ja on ehdottomasti ansainnut K18-merkintänsä.
Muut elokuvista tutut hahmot, kuten Anne Lewis, ylikonstaapeli Reed tai OCP:n johtaja ”Old Man”, ovat saaneet taidokkaan yhdistelmän alkuperäisiä kasvoja ja uusia, alkuperäisen kaltaisia näyttelijöitä. Pelitapahtumien välillä näkyvät ja kuuluvat mainokset sekä uutislähetykset noudattavat nekin alkuperäisen materiaalin vinksahtaneen parodisoivaa tyyliä. Ja aivan erityismaininnan ansaitsevat elokuvissa näkyvät tilat, kuten Robon poliisiasema tai OCP:n johtohuone, jotka on mallinnettu alkuperäisiä lähteitä kelaten.
Reiluun pariinkymmeneen tuntiin venähtävään RoboCop: Rogue Cityyn kannattaa suhtautua maltilla, sillä pelkkä pääjuonen läpijuokseminen ei ole loputtoman antoisaa. Tarinaa on venytetty kevyesti erilaisilla pomotappeluilla (Voitteko kuvitella, että ED-209 sekoaa jälleen?) ja muutamilla kentillä. Intohimoisesti tehdyt alueet ovat onneksi hyviä pelattavia, vaikka tarinallisesti muodostavatkin turhia koukeroita.
Kokonaisuutena RoboCop: Rogue City on mahtavasti alkuperäistä materiaalia kunnioittava räiskintäpeli. Tietty tekninen karkeus, vanhahtava rakenne ja esimerkiksi New Game +:n kaltaisen bonussisällön puuttuminen tekevät pelistä selkeän kokonaisuuden, joka on suunniteltu yhteen läpipeluuseen. Toivottavasti Teyon pystyy käyttämään peliä käyntikorttina seuraavia seikkailuja suunniteltaessa.
Aake Kinnunen
Lue lisää Pelaajan arvosteluja täältä.