Arvostelussa Final Fantasy VII Rebirth. Arvostelu on julkaistu tuoreeltaan Pelaaja.fissä.
Midgarin tuolla puolen
Aerith sen jo kertoi neljä vuotta sitten: Synkeän ja makonkatkuisen Midgar-kaupungin muurien tuolla puolen odottaa vapaus. Rajaton, hirvittävä vapaus.
Paikallisfloristin lausumat sanat ovat ohjenuora, josta Square Enixin kehittäjät ovat ammentaneet virtaa niin pelattavuuden kuin tarinankin suhteen Final Fantasy VII -uusiversiotrilogian toiseen osaan, osuvasti nimettyyn Final Fantasy VII Rebirthiin. Ikonisen roolipelin keskivaiheita on uskallettu syventää ja uudistaa jopa neljän vuoden takaisia alkuaskeleita laajemmin, minkä seurauksena uusioversio on saanut entistä selkeämmin oman identiteetin. Tätä on odotettu näkökulmasta riippuen joko mielenkiinnolla tai kauhulla, ja molemmat ovat täysin perusteltuja kantoja.
Uudelleen syntyneeseen maailmaan astuminen on kieltämättä vapauttavaa ja omalla tavalla hirvittävääkin. Ensimmäisessä Final Fantasy VII Remakessa omaksi peliksi kasvatettu Midgar on kiistatta alkuperäisen pelin ikonisimpia ja tarinavetoisimpia osioita, mutta peli toden teolla käynnistyi vasta avaralle maailmankartalle astuessa. Tästä pisteestä aloittava Rebirth tavoittaa ajan mittaan saman innostavan tunteen, sillä Cloudin ja kumppaneiden eteen aukeavat laajat pelialueet ovat asiaankuuluvasti vapaampia ja sisältörikkaampia suoraviivaiseen Remakeen verrattuna.
Matka käynnistyy ensin kuuluisalla Nibelheimin kohtauksella, joka takaumana toimii erinomaisena kertauksena Remakesta tutun taistelujärjestelmän saloihin. Entisen sotasankari Sephirothin perustavanlaatuisesta sekoamisesta kertova osio pohjustaa osuvasti tulevia tapahtumia, joissa seurataan harmaahapsista miekkamiestä halki parinkin mantereen. Samalla taustalla häärää totta kai katala energiayhtiö Shinra uusine kujeineen, mutta eipä sankarijoukkokaan jää ilman lisävahvistuksia.
Remakessa vielä sivurooliin jäänyt Red XIII on viimein täysiverinen ja komennettavissa oleva tiimin jäsen, minkä lisäksi kissahahmo Cait Sith sekä alkuperäisen pelin niin sanottu salahahmo Yuffie lyöttäytyvät muonavahvuuteen jo ihan päätarinan puitteissa. Harmillisesti loput alkuperäisen pelin jäsenistöstä jäävät Rebirthissä vielä statistin rooliin, vaikka he roikkuvatkin jo loppupuoliskon kuvioissa. Heti alkumetreillä käy lisäksi ilmi, että päätarinan rinnalla tapahtuu jotakin hyvin outoa ja alkuperäisen pelin juonesta poikkeavaa.
Tarinallisesti Rebirth on silti tunnistettavissa Final Fantasy VII:ksi. Valtaosa askelmerkeistä on tuttuja, mutta lähtökohtia hyödynnetään ja tulkitaan sopivasti uudella tavalla. Uusioinnin käynnistäneen Remaken tapaan osa ratkaisuista on tervetulleita, osa enemmän tai vähemmän kädenlämpöisiä. Joitakin uudistuksia voisi sanoa myös todella, todella kuoppaisiksi, jos pelin odottaa noudattavan täysin alkuperäisen sävyä ja painotuksia. Omalta osaltani elävöitykset ja muutamat suoranaiset hulluttelutkin väänsivät suupielet silti useammin hymyyn kuin mutruun, koska pelin maailmassa ja hahmojen seurassa haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa.
Ajoittain sekavan kerrontatyylin takia etenkin taustalla kulkeva poikkeava tarinalinja saattaa hämmentää uusia pelaajia jopa enemmän kuin vanhoja faneja, mutta kokonaisuuden toimivuutta ei voi täysin arvioida ennen trilogian päätösosan ilmestymistä. Mikään ei kuitenkaan peitä sitä tosiseikkaa, että Final Fantasy VII:n otteessaan pitävät tarinakäänteet ja vetovoimaset hahmot ovat syystäkin koko sarjan rakastetuimpia.
Rebirth jatkokehittää luontevasti Remaken aloittamaa linjaa, mutta huolet alkuperäistä Final Fantasy VII:ää karsitummasta pelistä voi unohtaa kertaheitolla. Maailman rakenteelliset erot ovat varsin huomattavia, mutta Midgarin muurien tuolta puolen löytyy lääniä useiden huomattavan kokoisten pelialueiden edestä. Merkittävien maisemavaihdosten lisäksi alueet eroavat toisistaan niin rakenteellisesti kuin pelillisestikin, ja ne ovat liitoksissa toisiinsa suurimmaksi osaksi yhtenäiseltä tuntuvilla tavoilla.
Avoimemman maailman vapauden lisäksi alueissa on tiiviimpien, persoonallisia pelialueiden tunnetta, ja yhdistelmä saa Rebirthin tuntumaan ensimmäiseltä oikeasti modernilta Final Fantasylta. Mikä parasta, maisemat ovat täynnä houkuttelevia kiintopisteitä, joiden ansiosta ne jäävät eloisina mieleen. Komeita maisemia ja viehättävää ilmapiiriä tulee fiilisteltyä rauhassa ja ajan kanssa.
Alueiden monipuolisuutta ja vaihtelua korostetaan ennen kaikkea erilaisilla liikkumismuodoilla, mikä tekee aina uudelle alueella siirtymisestä keskivertoa jännittävämmän kokemuksen. Jokaisella alueella onkin syytä etsiä ensitöikseen alueen olosuhteissa kasvanut chobobo-ratsu, sillä matkanteko onnistuu parhaiten kullekin alueelle räätälöityjen kykyjen avulla. Esimerkiksi Junonin seudun vuoristo-chocobot kiipeävät ketterästi merkittyjä vuorenrintamia, kun taas Gongagan viidakkolinnut hyödyntävät jättisieniä pomppulautoinaan. Corelin aavikoilla sen sijaan päästään alkuperäisestä pelistä tutun maastoauton ohjaksiin.
On silti myönnettävä, että laajasta läänistä ja vaihtelusta huolimatta alueet voivat tietyiltä osin tuntua hieman puuduttavilta – varsinkin jokaisen nurkan koluaville. Joka alueelle on ripoteltu parisenkymmentä maailmankarttatehtävää avointen maailmojen perinteisestä torninkiipeilystä esineidenkeruuseen, mikä tuntuu ajoittain enemmän askareelta kuin oleelliselta tekemiseltä. Onneksi sekaan mahtuu muutamia tarinallisesti ja pelillisesti kiinnostaviakin lisäyksiä, kuten erityisten Protorelic-esineiden keruun ympärille rakentuvia minipelejä ja tarinankaaria. Niitäkin oleellisempia ovat isot sivutehtävät, joiden suorittaminen parantaa tiimin jäsenten välisiä suhteita.
Siinä missä koko alkuperäiseen peliin sai upotettua lähes viitisenkymmentä tuntia, pelkästään Rebirthin päätarinassa riittää kutakuinkin saman verran pelattavaa. Sivupuuhastelut nostavat tuntimittarin reilusti yli sadan tuolle puolen varsinkin minipeleihin toden teolla uppoutuessa. Niistä huomattavimmat ovat mukiinmenevä Queen’s Blood -korttipeli sekä Golden Saucer -huvipuiston lukemattomat huvitukset Chocobo-kisailuista avaruusräiskeeseen. Tuleepa vastaan myös hervoton kasa virtuaalisia tai pomomaisempia taisteluhaasteita, mutta myös kertakäyttöisempiä minipelejä, kuten delfiinillä ratsastamista. Oikeasti huonoja ja turhauttavia tapauksia ei onneksi juuri ole, mutta voin uskoa, että tarinaa eteenpäin puskeville pelaajille monet tuntuvat turhilta hidasteilta.
Pelin avoimuudesta huolimatta taisteluiden määrä tuntuu tasapainoiselta ja sopivalta. Vaeltavat viholliset voi havaita hyvissä ajoin, ja halutessa alueita voi koluta jopa melko rauhassa. Erityisen hienoa on, että jopa söpöimmät ja kummallisimmat hirviöt on tälläkin kertaa saatu istutettua osaksi pelimaailmaa luontevasti, mitä voi monin paikoin pitää saavutuksena.
Rebirth nojaa luonnollisesti hyvin vahvasti Remaken mielipiteitä jakaneeseen reaaliaikaiseen taistelujärjestelmään, jonka itse totesin aikanaan pelin kantavaksi voimaksi. Hahmojen tosiaikainen liikuttaminen, mätkiminen, väistely ja puolustaminen ovat sulavaa puuhaa, ja sitä tuetaan valikkovalintojen ajaksi taistelua hidastavilla ATB-toiminnoilla, kuten erikoishyökkäyksillä ja taioilla. Perinteisemmät iskut täyttävät kykyjen käyttämiseen tarvittavaa ATB-mittaria, mutta tällä kertaa tietyt erikoishyökkäykset kasvattavat vielä erikseen hahmokohtaisia synergiamittareita.
Synergiaa vuorostaan kulutetaan hahmojen erilaisiin yhteishyökkäyksiin, jotka voivat tuhoisan iskun lisäksi esimerkiksi pitkittää puolustuskyvyttömäksi horjutetun vihollisen tainnutustilaa. Vihollisten heikkojen kohtien löytäminen niiden horjuttamiseksi ja lopulta tuhovoimaisempien iskujen latomiseksi onkin yhä upea tapa tuoda yhteenottoihin syvyyttä ja vihollisiin persoonallisuutta. Se toisinaan pysäyttää pelaajan miettimään omaa taistelutaktiikkaa, varustusta ja käytössä olevia taikoja palkitsevalla tavalla.
Pelillisesti hyvin erilaisilta tuntuvien Cloudin, Barretin, Tifan ja Aerithin tapaan uudet hahmot, Red XIII, Cait Sith ja Remaken kepeästä Intermission-lisäosasta tuttu Yuffie, ovat hyvin omanlaisiaan taistelijoita. En erityisemmin innostunut Cait Sithin osittain tuuriin ja apuun kutsuttavaan Moogle-nukkeen rakentuvasta tyylistä, mutta Yuffien lennokas kyky vaihtaa nopeasti fyysisten iskujen ja eri elementaalitaikojen välillä osoittautui kriittiseksi muutamissa pomotaisteluissa. Red XIII ja tämän osumista täyttyvä kostomittari vuorostaan vaativat enemmän taktisempaa puolustusta ja hyökkäyksien ajoitusta kuin Cloudin perinteisempi taistelutyyli. Aktiivisen tiimin jäseniä voi vaihdella melko vapaasti taistelujen ulkopuolella, mutta jokaista on silti syytä harjoittaa ja päivittää ajan tasalle tarinan sanelemien kohtausten takia.
Rebirth on huomattava harppaus eteenpäin Remakesta, mutta molempiin pätevät monilta osin samat lainalaisuudet, kehut ja moitteet. Peli näyttää jokusista tekstuuriongelmista huolimatta suorastaan upealta. Squaren entisen hovisäveltäjä Nobuo Uematsun ikoniset teemat on päivitetty nykyaikaan rakkaudella, mutta myös selkeitä hutejakin löytyy. Kaikki hahmot tuntuvat uskollisilta alkuperäisille versioilleen huomattavasta kasvojenkohotuksesta ja ääninäyttelystä huolimatta. Tarinan lisäksi monia pelitilanteita on venytetty lisätuntien toivossa toisinaan onnistuneesti ja toisinaan väkinäisesti.
Keskeisimmät erot ovat nimenomaan pelin ja alueiden rakenteessa, skaalassa ja vapaudessa. Rebirth saattaa tuntua sävyltään Remakea ja jopa ajoittain varsin hupsuksi käyvää alkuperäispeliä hilpeämmältä. Elävöitysten jäljiltä yleissävystä ei paista läpi aivan entinen lohduttomuus, mikä syö alkuperäispelistä tuttujen tapahtumien painokkuutta.
Jokusista kyseenalaisista ratkaisuista huolimatta Final Fantasy VII Rebirth jatkaa uusioversiotrilogiaa kunnialla eteenpäin. Mukaan on ahdettu niin paljon laadukasta, vaihtelevaa ja turhaakin sisältöä, että jaksoin 100 pelitunnin tietämilläkin kummastella, että mitä nurkan takaa vielä mahtaakaan paljastua. Keskiosa kattaa myös sen verran ison siivun alkuperäistä peliä aiempaakin kunnianhimoisemmassa muodossa, etten rehellisesti sanottuna uskonut Square Enixin onnistuvan moisessa. Kehittäjät eivät ole pelänneet kulkea omia polkujaan tai luoda yllätyksiä loppumetreille asti, minkä ansiosta Rebirhtillä on oma persoonansa. Se ei täysin korvaa alkuperäistä peliä tai vie sen pelaamiselta tarkoitusta. Kuten neljä vuotta sitten, jään hämmennyksen vallassa odottamaan, mitä trilogian kehittäjät tekevät rajattomalla, hirvittävällä vapaudellaan seuraavassa osassa.
Ville Arvekari
Tilaa Pelaaja-lehden tulevat numerot täältä!
Tutustu Pelaajan arvosteluarkistoon täältä.