Amerikkalaisen Gearbox-firman meriittilista ja historia ovat hämmentäviä. Half-Life-pelien parissa tehdyn työn lisäksi firma on tunnettu keskinkertaisesta Brothers in Arms -sarjasta ja yhdestä vuosituhannen parhaista pelisarjoista eli Borderlandsista. Näiden lisäksi firmalla on ollut sormensa pelissä myös ikuisuusprojektiksi muodostuneessa Duke Nukem Foreverissä ja tuoreessa Aliens Colonial Marines -räiskinnässä. Pitkän kehityskaaren lisäksi Duke Nukem Foreveria ja Aliens Colonial Marinesia yhdistää toinenkin tekijä: molemmat ovat surkeita.
Periaatteessa Colonial Marinesissa pitäisi olla kaikki kunnossa. Vuonna 2008 julkistettua peliä on tehty pitkään ja hartaasti. Se on täytetty vuonna 1986 ilmestyneen Aliens-elokuvan näyttelijöillä, ja ympäristöjen työstämisessä on käytetty apuna alkuperäisiä lavasteita. Aliens vs. Predatorin merijalkaväkiosio on yksi historian kuumottavimpia pelikokemuksia, ja jo tämänkin vuoksi odotukset olivat varsin korkealla.
Peli on myös yritetty sovittaa elokuvasarjan kaanoniin. Se sijoittuu jonnekin Aliens-elokuvan lopun ja Aliens 3:n väliseen aikaan. Avaruusmerijalkaväen yksikkö ottaa vastaan Ripleyn ja kumppaneiden hätäkutsun ja lähtee pelastusreissulle. Luonnollisesti luvassa on ikävä yllätys, jonka pääsisällön voi arvata pelin nimestä. Sulaco-aluksen lisäksi pelin tapahtumat vievät myös Aliensin päänäyttämönä toimineelle LV-246-planeetalle. Autenttista fiilistä on haettu myös sillä, että iso osa alkuperäisen Aliensin näyttelijäkaartista on saatu mukaan peliin.
Pelin alku ei ole hassumpi. Pelaaja ohjaa Christopher Winter -nimistä avaruusmerijalkaväen korpraalia, joka on yksi Sulacolle lähtevistä tiedustelijoista. Alun hetket avaruusaluksessa ja uhkien etsiminen liikkeentunnistinta apuna käyttäen lupaavat paljon. Ensimmäiset yhteenotot avaruusolentojen kanssa ovat nekin äärimmäisen kuumottavia.
Valitettavasti metsään mennään hyvin kovaa vauhtia. Alun hektinen ja pelonsekainen tunnelma katoaa pikkuhiljaa kokonaan, kun pelaaja saa vuorotellen vastaansa laumoittain joko pääosin yhdestä haulikon osumasta kuolevia ksenoja tai äärettömän tyhmällä tekoälyllä varustettuja ihmissotilaita. Käytännössä iso osa pelaamista on jonkinasteista asemasotaa, jota piristävät vihollisten enemmän tai vähemmän tyhjästä ilmestyvät apujoukot ja näkymättömät seinät.
Tusinaräiskintäfiilis korostuu vielä sillä, että pelaajalla on jatkuvasti kannossaan noin toistakymmentä eri asetta. Kolme sorttia pulssikivääriä, muutama haulikko ja satunnaiset raskaammat asearsenaalin edustajat pitävät huolen siitä, että päin rynnivälle tykinruoalle riittää myös syöjiä.
Aliens-leffan ankea ja synkkä fiilis onnistutaan kenttien ulkoasulla vangitsemaan sangen tehokkaasti, mutta ikävä kyllä tämä tarkoittaa sitä, että kentistä on turha hakea mitään visuaalista hohtoa. Lineaarinen putkiräiskintä on lineaarista putkiräiskintää niin avaruusalusten käytävillä, ränsistyneessä Hadley’s Hopen siirtokunnassa kuin Weyland-Yutanin tutkimuslaboratoriossakin. Perusräiskintään haetaan vaihtelua tasan yhdellä hiiviskelykentällä, ja sekin tuntuu väkisin lisätyltä.
Yksitoikkoista kenttäsuunnittelua korostaa entisestään eri vihollistyyppien pieni määrä. Päin rynniviä ksenomorfeja on noin kahta varianttia: heikko ja kestävä. Lisäksi vastassa on räjähteleviä boilereita, happoa sylkeviä veijareita ja pari isompaa mörökölliä. Erilaisia ihmisvastustajiakin on annettu anteliaalla kädellä noin kolme kappaletta.
Kaikeksi onneksi kampanja ei kestä kovinkaan pitkään. Noin kuuden tunnin eepokseen sisältyy pari pomotaistelua, joista toinen on bugisuudessaan turhauttava ja lopputaistelu antiklimaattisuudessaan suorastaan musertava. Tarpeettoman pitkäksi venynyt tarina loppuu lopulta kuin seinään viimeinkin, kun jotain oikeasti tapahtuu. Epäonnistuminen rytmityksessä on siis täysipainoista, mikä on sinänsä maininnan arvoinen suoritus. Kampanjan ankeus johtaa myös siihen, ettei neljän pelaajan yhteispelimahdollisuuskaan pelasta juuri mitään.
Aseiden äänissä ja efekteissä on pyritty hakemaan mahdollisimman hyvin elokuvan tunnelmaa, mutta käytännössä suurin osa tuliluikuista on epäonnistunut pahemman kerran. Aseissa ei ole riittävästi tulivoiman tuntua. Erilaiset räjähtäviä juttuja ampuvat pyssytkin tuntuvat soveltuvan parhaiten itsensä tappamiseen. Tuntuu, että osalla esteistä on näkymättömät, itse fyysisiä esineitä suuremmat osumapinnat, ja sen juuri ammutun tappavan singonammuksen eteen juoksee usein oma tiimikaveri. Tällöin lähellä tapahtunut räjähdys johtaa välittömään kuolemaan.
Kaiken tämän pelleilyn rinnalla on suorastaan masentavaa, että Colonial Marinesissa on teoriassa pohja hyvälle meiningille. Vihamielisten kohteiden etsiminen liikkeentunnistimella vain vesitetään sillä, että vihollismassoihin ja hyökkäyksiin turtuu. Henki on kyllä silti höllässä, ja haarniskoimaton soturi kuolee muutamasta alienkynnen raapaisusta. Spontaanit äkkikuolemat, tyhjästä ilmestyvät viholliset ja todella omituisesti toimiva tallennuslogiikka ovat yhdistelmä, joka tuottaa ironisesti riemua ja iloa pelaajalle.
Parhaimmillaan peli onkin kampanjan ulkopuolelle: moninpelitiloista maininnan arvoinen on ainoastaan Escape. Kampanjan ensimmäisen vartin lisäksi se on ehkä lähin pelkoa ja kauhua herättävä tila koko pelissä. Siinä sotilasjoukkue pyrkii pakenemaan kimppuun hyökkäävältä ksenojoukkueelta puolustautumalla ja esimerkiksi hitsaamalla ovia kiinni. Sinänsä hauska pelitila vain muuttuu nopeasti vanhaksi, koska karttoja on tarjolla ainoastaan kaksi.
Aliens: Colonial Marines on ontto peli. Siitä ei jää käteen oikein mitään. Se on graafiselta ulkoasultaan tönkkö ja ankea. Sen tarina ja henkilöt ovat unohdettavia, taistelu pääosin turhauttavaa ja moninpeliosio raakile. On ihme, että näin innottoman ja yhdentekevän tuotoksen tekemiseen on saatu tuhlattua noin seitsemän vuotta. Yleensä on hienoa, jos peli jättää jälkeensä kysymyksiä, mutta Colonial Marinesin tapauksessa kysymykset ovat: miksi tämä peli tehtiin, ja miksi lähdemateriaalia ei hyödynnetty paremmin?