Kuten pitkäaikaiset lukijat tietävät, olen ollut lapsuudestani saakka häpeilemätön ammattipainin fani, vaikka Vince McMahon onkin perseilyllään yrittänyt muuttaa mieltäni vuosien varrella useita kertoja. Vain hetki sitten näimme historiaa, kun Steve Borden päätti 40 vuotta kestäneen uransa.
Kokonaan uusi sukupolvi tulee muistamaan taiteilijanimellä ”Sting” painineen Bordenin vielä pitkään, kiitos Tony Khanin AEW-sarjan, jossa mies pääsi vetämään vielä yli 60 vuoden iässä aika täydellisesti toteutetun kunniakierroksensa ja nauttimaan ansaitsemaansa arvostusta.
Minun sukupolveni painifanit muistavat Bordenin kuitenkin jo kaukaa, 1980- ja 1990-lukujen WCW-sarjasta. Me muistamme myös, miten tuon ajan painipelit olivat enimmäkseen pelikelvotonta tuubaa, joten tässähän on mitä mainioin synergian silta. Palataan ajassa taaksepäin fiilistelemään kaikkien aikojen parhaimmistoon kuuluvan Stingin parhaita hetkiä painipelien historian hirveimpien hetkien myötä.
Hyvät naiset ja herrat: tässä on legenda. Tässä on ikoni. Tässä on WCW Backstage Assault!
Ammattipainin hullusta 1990-luvun loppupuoliskosta on kirjoitettu useita kirjoja, joten yhden retrostelun parissa on turha yrittää edes käydä läpi sitä koko prosessia, jonka loogisena loppupäätelmänä on ”hei, mitä jos tekisimme ammattipainipelin, jossa ei ole ollenkaan kehää”, mutta jonkin verran tätä kuitenkin täytyy alustaa.
Hyvin tiivistettynä WCW ja sen jo mainitun, ihmiskunnan häpeätahra Vince McMahonin omistaman WWF:n, välinen kilpailu tuotti 1990-luvun loppupuoliskolla suunnattomia yleisömääriä ja miljoonia taaloja kun molemmat firmat yrittivät joka viikko nokittaa toisiaan olemalla entistä hullumpia ja härskimpiä. Firmojen päättäjät olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että faneja ei kiinnostanut enää hirveästi se kehäköysien sisällä tapahtuva toiminta, vaan tie rikkauksiin kulki niukasti asustettujen mallien, Jerry Springer -henkisen roskatelevision ja niin kutsuttujen ”hardcore”-matsien kautta.
Hardcore tarkoittaa siis painikontekstissa matseja, joissa ei ole juuri mitään sääntöjä, vaan painijat saavat vapaasti käyttää jos jonkinlaista kättä pitempää vastustajiensa kukistamiseksi, ja tuloksena on yleensä runsaasti verta. Idea ei ollut täysin typerä, sillä 90-luvun puolivälissä todellisten lajiniilojen suosikiksi noussut ECW-sarja oli rakennettu räävittömän hardcore-menon ympärille ja myös suurempien sarjojen fanit olivat aina aivan pähkinöinä, kun ne kaikkein kuumimmat kiistat ratkottiin lopulta matseissa, joissa ei ollut enää tilaa säännöille.
Vuonna 2000 julkaistu WCW Backstage Assault on tämän ajatusmallin puhdas ilmentymä, sillä joku EA-kiho on ynnäillyt, että jos ne painikakarat tykkäävät hardcore-matseista telkkarissa, niin ne varmasti rakastavat niitä myös videopeleissä! Joten keskitytään pelkästään niihin ja tehdään painipeli, jossa painijat pieksevät toisiaan vaikka lastaushallissa tai pukukopissa. Ja kun kerran revitellään, niin revitellään sitten kunnolla! Annetaan pelaajien heittää vastustajiaan vaikka palaviin tynnyreihin, jolloin nämä hoipertelevat liekeissä ennen matsin jatkumista!
Ja mikäs siinä. Idea on… no, en sano ”hyvä”, koska eihän se sitä ole. Mutta kehityskelpoinen? Painipeleissä on kuitenkin vuosien varrella nähty myös hardcore-pelitiloja, joista pelaajat todellakin ovat pitäneet, kunhan ne on tehty hyvin. Ja tästä alkavat WCW Backstage Assaultin ongelmat.
Vuoden 2024 Electronic Arts taitaa yleisen mielipiteen mukaan olla taas ihan asiallinen pelijulkaisija, mutta vuonna 2000 firman maine oli aika paljon negatiivisempi. Monien muiden ongelmien ohella softajätti oli hankkinut itselleen maineen julkaisijana, jota ei kiinnostanut hirveästi pelien laatu, koska ne kuitenkin myivät todella hyvin puhtaasti lisenssiensä ja nimiensä avulla.
Tämä lienee ollut logiikka myös WCW Backstage Assaultin kohdalla. Ammattipaini oli vielä vuonna 2000 kuumaa ja vaikka WCW olikin jo miltei konkurssikypsä firma, sillä riitti kuitenkin sen verran faneja ja nimiarvoa, että sen varaan rakennettu peli todennäköisesti myisi kohtalaisesti, löytyi levyltä sitten millaista soosia tahansa. Selkeästi laatu ei ole painanut vaakakupissa hirveästi, koska projekti annettiin Kodiak Interactivelle, joka on niin suuri ja tunnettu pelinkehittäjä, että sillä ei ole edes Wikipedia-sivua. Tuloksena on aivan karmea peli.
Tarjolla on siis niin kutsuttuja hardcore-matseja, eli käytännössä vastustajien pieksemistä vaikka palavilla kakkosnelosilla tai roskatynnyreillä jossain stadionin syövereissä. Aluksi käytössä on vain pieni kaistale pelin 50 painijan valikoimasta ja vain muutama erilainen tapahtumapaikka, mutta lisää voi avata pelaamalla niin kutsuttua tarinatilaa. Siinä ei toki ole tarinaa, mutta ei anneta pikkujuttujen hidastaa menoa.
Pelikokemuksen laatua on vaikea pukea sanoiksi. Backstage Assault näyttää jopa PlayStation 1 -peliksi todella kehnolta, mutta siitä huolimatta myös pyörii uskomattoman takeltelevasti. Kamerat on sijoitettu niin huonosti, että aivan rutiininomaisesti toisen painijan selkä peittää noin puolet näkymästä ja on aivan turha yrittää esimerkiksi torjua tämän liikkeitä tai edes ajoittaa omia hyökkäyksiään kunnolla. Kontrollit ovat sekava yhdistelmä painipelien tuttua settiä ja tappelupelien näppäinyhdistelmiä sillä lopputuloksella, että itse pirukaan ei ota selvää, miten hitossa tätä pitäisi pelata.
Koska kyseessä oli CD-peli, kehitystiimi on yrittänyt hyödyntää käytössään ollutta valtavaa tilamäärää jos jonkinlaisilla tavoilla. Matsien taustalla kuullaan Tony Schiavonen ja Bobby ”the Brain” Heenanin äänet, joskin nämä vain laukovat täysin kontekstista irrallaan olevia purkitettuja ”wau, tuon täytyi sattua!”-kommenttejaan. Ennen matseja nähdään painijoiden oikeita sisääntulovideoita, mikä olisi sinänsä ollut vuonna 2000 siisti juttu, mutta koska CD-levyllä ei oikeasti ole niin paljon tilaa, videot ovat 10 sekunnin mittaisia puraisuja.
Retrostelujen perusjuttuna on, että yleensä löydän melkein huonoimmistakin peleistä jotain positiivista. Jotain hauskaa, jonkun kivan idean, jonkun pienen kompostista kasvavan kukkasen. Tällä kertaa olen sanaton. WCW Backstage Assault on vuosien ajan tunnettu pelihistorian surkeimpana painipelinä, ja se on kova väite se. Tittelillä nimittäin riittää paljon kilpailijoita! Mutta myönnettävä se on: yleinen mielipide oli oikeassa. WCW Backstage Assault todellakin on kaikkien aikojen surkein painipeli, sekä myös yksi kaikkien aikojen surkeimmista peleistä ihan missä tahansa sarjassa.
Isot aplodit koko tiimille.
Miikka Lehtonen