80-luvun loppuun mennessä suuremmatkin firmat olivat heränneet siihen tajuamiseen, että videopelit olivat suurta bisnestä. Kaikki tiesivät, että varsinkin lapset ja nuoret pelasivat paljon videopelejä, eikä mennyt aikaakaan ennen kuin perinteisten firmojen bisnestyypit ynnäsivät, että ehkä he voisivat myydä enemmän lenkkareita, limsaa tai vaikka hampurilaisia teettämällä videopelin firmastaan.
Alkoi uusi lisenssipelien aalto, jossa toinen toistaan hämärämmät firmat teettivät pelejä, joiden pääosissa nähtiin milloin mitäkin maskotteja ja mainoksista tuttuja hahmoja. Joskus nämä pelit olivat jopa ihan hyviä mutta enimmäkseen kaikkea muuta kuin.
Ja joskus tuloksena oli jotain niin hämärää, että sitä ei edes arvaisi mainospeliksi, jos ei tietäisi.
Tähän viimeiseen kategoriaan kuuluu ehdottomasti myös Mick & Mack as the Global Gladiators, vuonna 1992 julkaistu MegaDrive-peli, jonka oli tarkoitus olla virallinen McDonald’s-peli. Global Gladiators ei ollut suinkaan ensimmäinen hampurilaisfirman teettämä peli, sillä muutamaa vuotta aiemmin NES-pelaajat olivat saaneet nauttia M.C. Kids -pelin karmeasta tasohyppelystä ja jahdata Hampurilaisrosvoa pitkin värikkäitä sarjakuvamaisemia.
Oletettavasti firma kuvitteli, että kun he tilasivat Virgin Gamesilta henkisen jatko-osan aiemmalle mainospelilleen, tuloksena olisi jotain samanlaista. Ei ehkä kummoinen peli, mutta paljon näkyvyyttä firma tuotteille ja maskoteille, ja vieläpä sellaisessa muodossa, että pelaajat itse maksaisivat päästäkseen kokemaan mainoksia. Miten taalat varmasti pyörivätkään Mäkkärin bisnestyyppien silmissä.
Matkassa oli kuitenkin yksi suuri mutta: pelin kehittämisestä vastasi David Perry, jonka myöhemmältä meriittilistalta löytyvät muun muassa Earthworm Jim ja MDK. Kyseessä ei ollut Perryn ensimmäinen peli, vaan hän oli työskennellyt jo jonkin aikaa Englannin peliskenessä. Nyt edessä oli kuitenkin hyppy suurempiin puitteisiin, sillä Virgin lennätti Perryn Yhdysvaltoihin ja tarjosi tälle asunnon Los Angelesin Laguna Beachin merenrantanäkymistä. Perry itse kuvaili asuinympäristöään ”kuin Baywatchissa” asumiseksi.
Tällaisia tempauksia ei tietenkään tehty aivan kevyesti, mutta kaikki varmasti olettivat, että vaikka projektin aikataulut olivat tiukat – McDonald’s halusi pelinsä kauppoihin puolen vuoden sisään – niin asiakas oli ainakin sen verran varakas, että kunhan tuloksena olisi edes kelvollinen peli, investoinnit maksaisivat itsensä monin kerroin takaisin tulevien tilausten ja projektien muodossa.
Jostain kummasta syystä Global Gladiators jäi kuitenkin viimeiseksi peliksi, jonka McDonald’s Virgin Gamesilta tilasi.
Global Gladiators tuntuu saman tien tutulta peliltä, jos on pelannut vaikka Earthworm Jimiä. Ei ihme, sillä kummankin pelin kehitystiimeistä löytyi paljon samoja nimiä. Näin historian silmin voidaankin sanoa, että Perry tiimeineen löysi sen oman tyylinsä jo ensiyrityksellä ja sitten vain tehtaili samojen ideoiden varaan rakennettuja pelejä pienillä variaatioilla.
Tarjolla on taas 2D-tasohyppelyä räiskinnällä ja sikamaisella vaikeustasolla höystettynä. Pelaaja ohjastaa joko Mickiä tai Mackia, vesipyssyn kanssa aseistautunutta vekaraa, joka räiskii tietään läpi kolmen pelimaailman. Näistä ensimmäinen on liman, piikkien ja limahirviöiden täyttämä painajaisnäytelmä. Kenttäsuunnittelu on hyvin avointa ja rönsyilevää, pakottaen pelaajan etsimään reittejä eteenpäin juoksentelemalla sinne sun tänne, ylös ja alas. Grafiikka on komeaa ja animaatioita riittää, jopa pelin tappioksi. Kontrolleissa on reilusti epätarkkaa ilmavuutta, koska pointtina on ollut saada peli, joka näyttää hyvältä, vaikka sitten esimerkiksi tarkka tasohyppely olisi täyttä tuskaa.
Aladdin-veteraanit tunnistavat myös heti Perryn kädenjäljen siinä, että peli on ladattu täyteen halpaa hevonpaskaa. Kerran toisensa jälkeen pelaaja ottaa osumaa kun ruudun vieriessä näkyviin ilmestyy vihollinen, joka on jo pistänyt laukauksia tulemaan tätä kohti, eikä niitä voi edes teoriassa väistää. Heitetään mukaan myös yllin kyllin halpoja kerrasta poikki -kuolemia ja tarjolla on pelikokemus, joka todellakin herättää tunteita.
Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että miten tämä kaikki nyt yleensäkään liittyy McDonald’siin. Mikä on yhteys hampurilaisravintolan ja painajaismaailmassa limahirviöitä räiskivien teinien välillä? Okei, pelaaja kyllä keräilee kolikoiden sijaan monivärisiä M-symboleita ja kentän lopussa Ronald McDonald heiluttaa hieman lippua, mutta muuten ei kyllä uskoisi, että pelin on tarkoitus olla McDonald’s-peli.
Jos joku näin kysyisi, hän ei suinkaan olisi yksin. Saman kysymyksen esittivät aikanaan myös McDonald’sin edustajat, jotka olivat lievästi sanoen käärmeissään siitä, että pelissä ei juuri lainkaan nähty heidän hahmojaan tai brändiään. Missä oli Ronald McDonald? Missä olivat heidän ravintolansa, joihin ihmisiä kuitenkin piti yrittää houkutella? Aina diplomaattinen Perry selitti McDonald’sin edustajille, että Ronald McDonald on puistattava hirvitys, josta kukaan ei pidä, ja myös, että kukaan ei halua jotain ravintoloita videopeleihinsä. Mutta ei näin siisteillä ja painokelpoisilla sanoilla.
Yllättäen ei olekaan enää yhtään yllättävää, että seuraavaa lisenssipeliään varten McDonald’s valitsi aivan uudet yhteistyökumppanit. Mutta jos asiakas olikin lopputulokseen pettynyt, niin muut kyllä kiinnittivät näyttävään peliin huomiota. Vaikuttuneiden joukossa oli muun muassa Disney-studioiden tuottaja Patrick Gilmore, jonka mielestä näin kauniin pelin kehitystiimi voisi olla juuri se porukka, jota heidän vaikeuksissa oleva Aladdin-projektinsa kaipasi.
Loppu onkin, kuten sanotaan, historiaa.
Miikka Lehtonen