Vanha sanonta kertoo, että kun ihminen suunnittelee, jumala nauraa. Emme lähde sen tarkemmin ratkomaan tämän kolumnin osalta helppoja kysymyksiä, kuten ”onko jumalaa olemassa”, mutta kuten viime viikolla mainitsin, tarkoitukseni oli jo tuolloin fiilistellä Warren Spectorin eläköitymisen kunniaksi miehen legendaarista Ultima Underworld II –peliä. Mutta sitten iski flunssa.
Tämän jälkeen tarkoitukseni tietenkin oli ottaa Underworld tällä viikolla käsittelyyn, mutta sitten vielä Spectoria legendaarisempi Tim Curry kuoli 80 vuoden iässä. Ja tarkoitan nyt tietenkin, että Curry oli omalla alallaan suhteessa vielä legendaarisempi kaveri kuin Spector omallaan, enkä väitä, että Tim Curry oli pelinkehittäjä.
Mutta suosikkinäyttelijöihini kuuluneen Curryn kuolemaa ei tietenkään voi jättää noteeraamatta, joten Ultima Underworld II siirtyy ainakin viikolla eteenpäin, jotta voimme tällä kertaa käsitellä yhtä Curryn tähdittämistä peleistä. Valitettavasti Gabriel Knight ja Gabriel Knight III tuli jo retrosteltua aikaa sitten, joten otetaan niiden sijaan käsittelyyn myöhemmin meemiksi juuri Curryn huikean suorituksen johdosta noussut tosiaikastrategiapeli Red Alert 3.
Command and Conquer on tietenkin EA:n klassinen tosiaikaisten strategiapelien sarja, jonka juuret juontavat 90-luvun puoliväliin saakka. Pelin menestyksen jälkeen se sai tietenkin useita jatko-osia, mutta myös Command & Conquer: Red Alert –sivupelin, joka vaihtoi peruspelien haudanvakavan meiningin pilkkeeseen silmäkulmassa. Tämä yhdistettynä muun muassa erinomaiseen soundtrackiin — Hell March toimii edelleen kympillä — tietenkin nosti Red Alertin sen verran suureksi hitiksi, että siitä pyöräytettiin käyntiin oma pelisarjansa.
Vuonna 2008 julkaistu pelisarjan kolmas osa oli jättänyt jo pilkkeen silmäkulmassa kauas taakseen, sillä vaikka se on yhä tietenkin ihan kunnollinen ja vakava strategiapeli, sen sisältö on jo täyttä ja kunnolla överiksi vetävää pulp-viihdettä.
Pelin tarinassa Neuvostoliitto on jäänyt jyrän alle. Länsiliittolaiset kolkuttelevat jo miltei Kremlin porteilla ja rotat jättävät uppoavaa laivaa vauhdilla ja esimerkiksi puolueen pääsihteeri on jo kadonnut ruplapino kainalossaan aurinkoisempiin maisemiin. Niinpä ruoria vartioivat tiedemiehet ja kenraalit tekevät sen klassisen tempun: he hyppäävät aikakoneeseensa, matkustavat vuoteen 1927 ja murhaavat Albert Einsteinin, jonka luoma teknologia tulisi aikanaan mahdollistamaan länsivoimien voiton sodassa kommunismia vastaan.
Kun hymyilevä kolmikko palaa nykypäivään, kaikki vaikuttaa hetken olevan kunnossa. Länsimaiset joukot eivät enää ole potkimassa ovea sisään, vaan ovat itse vuorostaan tappion partaalla. Tim Curryn esittämä eversti Tserdenkokin on saanut ylennyksen ja on nyt itse koko kommunistisen puolueen ykkösmies.
Lue myös: Tim Curryn kaikkien kulttileffojen kuningatar kääntyi myös videopeliksi
Mutta henkselien paukuttelua ei kauaa kestä, sillä Japanin imperiumi on juuri sillä hetkellä aloittanut oman hyökkäyksensä idästä, aseinaan muun muassa valomiekoin varustautuneet samurait sekä pilvenpiirtäjän kokoiset mechat. Ja kun se Einstein kerran tuli murhattua, niin esimerkiksi hänen tutkimukseensa perustuvia ydinaseita ei koskaan keksitty. Niinpä edessä on taas selviytymistaistelu, mutta nyt ilman järjen häivääkään.
Red Alert 3 on ihan asiallinen tosiaikainen strategiapeli, joka pyrki minusta kohtalaisen onnistuneesti tuomaan 90-luvun pelien käsitteet, kuten vaikka resurssien louhimisen ja tukikohtien rakentelun, aikaan, jolloin tosiaikaiset strategiat yleisesti pienensivät puitteitaan ja keskittyivät enemmän mikromanagerointiin ja toivat peleihin mukaan esimerkiksi kepeän roolipelimäisiä elementtejä sankariyksiköiden ja niiden levelöinnin muodossa.
Peli nojaa täysillä pulp-meininkiinsä ja tarjoilee pelaajille yksiköitä, jotka olisivat vähän turhan epärealistisia jopa kaikkein halluisimmissa Korkeajännityksissä. Japanilaisten koulutyttöjen ja mechojen ohella pelissä nähdään neuvostoliittolaisia kirppu-kävelijöitä, jotka ovat kuin useilla konekivääreillä varustettuja robottihämähäkkejä, koulutettuja sotakarhuja, vihollisen yksiköitä kiertoradalle kiskovia vetosäteitä (ja niiden vastapainona kiertoradalta sateliitteja sekä vihollisen yksiköitä pudottelevia ilmaiskuja) ja ties mitä muuta. Aivan älytöntä menoa, mutta hyvällä tavalla.
Mutta ei peliä sen takia muisteta, että se oli asiallinen naksuttelupeli, eikä tämä varmasti myöskään yllättäisi pelin kehitystiimiä. Siinä missä aiemmissa peleissä toki ne välianimaatiot olivat jo vahvasti mukana menossa, nyt ne ovat oikeastaan koko pelin pointti. Rooleihin on palkattu suunnaton pino enemmän tai vähemmän tunnettuja näyttelijöitä. Jo mainitun Tim Curryn ohella pelissä nähdään esimerkiksi J.K. Simmons, George Takei, Jenny McCarthy, vapaaottelukehistä tunnettu Randy Couture, David Hasselhoff ja Peter Stormare.
Eikä suinkaan ole sattumaa sekään, että oikeasti hyvien näyttelijöiden rinnalla on myös keskiaukeamilta ja surkeista TV-sarjoista tuttuja tyyppejä, sillä meno on yleisesti juuri niin lennokasta kuin sen alun ”neuvostoliittolaiset murhaavat Einsteinin”-pätkän perusteella voisi kuvitella. Kaikilla on selvästi ollut hyvin hauskaa ja esimerkiksi Tim Curry niin sanotusti järsii lavasteita täysillä, useissa kohtauksissa vain vaivoin pokkaansa pitäen.
Lue myös: Yksi pelihistorian parhaista peleistä synnytti ehkä historian väsyneimmän meemin
Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, koska kokonaisuus on hellyyttävä ja hauska. Koomisen ylitseampuva B-elokuvien meininki toimii, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että näyttelijät pääsevät itsekin ottamaan rennosti ja pitämään hauskaa. Ja toki tämä lähestymistapa antoi meille myös sen jutun, josta Tim Curry ehkä nykyään muistetaan parhaiten. Pelin lopussa pahikseksi paljastunut Tserdenko uhoaa, että pelaaja ei tule ikinä saamaan häntä kiinni, koska hän pakenee sinne ainoaan paikkaan, jota kapitalismi ei vielä ole turmellut: avaruuteen.
Lyhyt elokuvapätkä nousi hirmuiseksi meemiksi jo vuonna 2008 heti pelin ilmestyttyä, ja tietenkin se on vuosien varrella noussut esiin uudelleen ja uudelleen. Enkä usko, että Curryllä olisi mitään sitä vastaan, että hänen suorituksensa antoi pelaajille niin paljon iloa. Vice-pelisaitti teki jokin aika sitten suuren haastattelujutun, jossa puhutettiin pelin tuottajia ja kehittäjiä juuri Curryn meemin tiimoilta. Jutussa välianimaatioiden ohjauksesta vastannut Joshua Basche muisteli sitä legendaarista kohtausta.
”Homman nimi oli, että näyttelijät istuivat pitkään paikallaan lukemassa repliikkejään teleprompterista yksi toisensa jälkeen. Päivä oli ollut pitkä ja oli aika selvää, että Curry alkoi olla väsynyt ja halusi jo päästä kotiin. Mutta sitten se repliikki tuli näkyviin. Ja Timin kasvoille levisi heti hymy kun hän luki sen. Ja se ensimmäinen otos päätyi myös peliin.”
En epäile hetkeäkään. On niin valtavan hellyyttävää katsoa, miten Tim Curry pystyy vaivoin pidättelemään itse nauruaan paasatessaan uhkauksiaan.
”Tim näytteli roolinsa vähän eri tavalla kuin muut. Hän tiesi, miten älytön käsikirjoitus oli ja hän käytti sitä myös roolissaan”, kirjoittaja Haris Orkin pohti. ”Hän selvästi tiesi itsekin, että pokka oli pettämässä, mutta veti silti otoksen loppuun, koska hän tiesi, että pystyisimme käyttämään sitä. Hän tiesi, että suoritus meni nappiin”, Stuart Allison lisäsi.
Lue myös: Escape From Monkey Islandin surkeus pilasi jouluni
Vaikea väitellä vastaan. Vaikka Curry vuosien varrella näytteli myös monissa vakavissa rooleissa, mies muistetaan lämpimimmin niistä ei-niin-vakavista, kuten tohtori Frank-n-Furterina Rocky Horror Show –musikaalista (sekä sen myöhemmästä Rocky Horror Picture Show –filmatisoinnista), joka varmasti pisti monet muutkin kuin vain minut aikanaan kyseenalaistamaan identiteettiään.
Curry oli huikea näyttelijä, joka selvästi nautti työstään ja sen kautta sai annettua iloa ja ikimuistoisia kokemuksia miljoonille. Maailma on kurjempi ja harmaampi paikka hänen poistumisensa jälkeen, mutta ainakin ne hänen parhaat suorituksensa elävät ikuisesti taltiointien muodossa. Kaivakaa siis Red Alert 3:n asennuslevyt kaapista, pistäkää Sweet Transvestite soimaan ja nostakaa vielä kerran malja Tim Currylle, yhdelle aikamme unohtumattomimmista tähdistä.
Lepää rauhassa, Tim. Ja kiitos.
Miikka Lehtonen