Nintendo on vuosien varrella kehittänyt ja julkaissut useita Super Mario Bros –sarjan pelejä, joiden kanssa pelaajien kelpaa sitten vääntää siitä, mikä on sarjan paras peli. Väännössä riittää nyanssia, sillä yltäväthän pelisarjan juuret ammoisille 80-luvun 2D-vuosille saakka ja kun miltei kaikki sen osat (Super Mario Sunshine tietää, mitä se teki) ovat hyviä niin siinähän riittää väännettävää.
Nyt esitän oman näkemykseni siitä, miksi Super Mario Galaxy voi olla se sarjan paras peli, tai ainakin minulle kenties se kaikkein merkityksellisin.
Kuten kaikki varmasti tietävät, peleihin (ja tietenkin myös kaikkiin muihin taiteen lajeihin) voi muodostua vahvoja tunnesiteitä jos jonkinlaisista syistä. Joku peli voi yhdistyä muistojen kautta vaikka johonkin todella hyvään aikaan elämästä, tai vastavuoroisesti johonkin hieman huonompaan aikaan. Minullakin on muutamia pelejä, joita en ole juuri pystynyt pelaamaan vuosikausiin, koska pelasin niitä hyvin ikävään aikaan omassa elämässäni ja niiden pariin palaaminen tuo muistot taas mieleen.
Voisi helposti kuvitella, että myös Super Mario Galaxy kuuluisi tähän kategoriaan, sillä samana päivänä, jolloin ostin itse pelin sen julkaisupäivänä, mummini vietiin ambulanssilla sairaalaan, eikä hän sieltä sitten enää elossa palannutkaan. Mutta toisin kävi. Muistoni Super Mario Galaxysta ovat yhä hyvin positiiviset, koska sen pelaaminen oli positiivinen valopilkku muuten hyvin synkeässä ajassa.
Tämä ei toki ole mitenkään hirveän yllättävää, sillä Super Mario Galaxy on kuin tölkitettyä auringonpaistetta, enkä puhu nyt ydinpommeista.
Vaikka Super Mario –pelisarja hyppäsikin 3D-maailmaan jo vuonna 1996 julkaistu Super Mario 64:n myötä, vasta Super Mario Galaxy tuntuu oikeasti modernilta Super Mario –peliltä, mikä on ihan loogista. Vaikka Super Mario 64 olikin riemastuttava ja mielikuvituksellinen peli, Nintendon kehitystiimin huomio oli enimmäkseen teknisissä kysymyksissä. Miten ihmeessä 3D-tasohyppelyt yleensäkään saa toimimaan? Miten kamera pitää toteuttaa, jotta siitä on mitään iloa? Miten ihmeessä Nintendo 64:n saa pyörittämään mitään peliä yli diaesityksen ruudunpäivitysnopeuden?
Myöskään se sarjan seuraava peli — Super Mario Sunshine — oli Nintendon kehittäjien omissa silmissä enemmänkin sivupeli kuin se sarjan seuraava pääpeli. En toki väitä, että se puskettiin vahingossa ja puolivaloilla markkinoille, mutta sitä kehitettiin tietoisesti eri suuntiin ja erilaisilla ideoilla kuin sarjan pääpelejä. Niinpä vasta 2000-luvun alkuvuosina Super Mario 128 –koodinimellä aloitettu projekti sai Nintendon kehittäjät miettimään sitä, millainen uuden sukupolven Super Mario –pelin tulisi olla. Mitkä olisivat ne elementit, jotka nostaisivat sen kauas tusinatasohyppelyn yläpuolelle?
Tiimi sai jo varhaisessa vaiheessa idean siitä, että suurten ja avointen 3D-kenttien sijaan peli sijoittuisi pienille, pallomaisille pelialueille, joiden pinnalla Mario voisi sitten juosta ja hyppiä vapaasti ilman huolta siitä, että vaikka pallon alapuolella putoaisi sen pinnalta. Painovoima veti häntä aina kohti pallon keskustaa. Tämä yksinkertainen idea antoikin sitten raamit koko projektille, sillä mitä pienistä ja itsenäistä pallomaailmoista tulee heti mieleen? Tietenkin pienet planeetat. Ja kun niitä on paljon ja ne ovat pieniä, jokainen planeetta voi olla tyyliltään, teemaltaan ja ideoiltaan dramaattisesti erilainen, rohkea ja kokeileva. Jos joku idea ei toimi kympillä niin hällä väliä, pelaaja siirtyy pian kuitenkin seuraavalle planeetalle.
Väittäisin, että juuri tämä rohkea kokeilu ja lennokkaidenkin ideoiden tunkeminen peliin — vaikkakin sitten pieneen rooliin vain kentän tai parin ajaksi — on se suuri filosofia, joka on ohjannut sarjan myöhempiä pelejä Super Mario 3D Worldin ja Super Mario Odysseyn kaltaisten klassikoiden poluille.
Super Mario Galaxyssa tämä pienten ja omaperäisten ideoiden tykitys on kuitenkin puhtaimmillaan, koska tiimi on ottanut kaiken hyödyn irti siitä, että lennokkaat planeetat ovat luonteeltaan jo pieniä ja rajoittuneita. Pelin suurimmatkin planeetat, joiden välillä Mario suhaa tähtireittejä pitkin, ovat sangen pieniä. Niihin ei mahdu fyysisesti paljon sisältöä, mikä on myös pakottanut tiimin olemaan hyvin luova ja leikittelemään sillä, millaisia nämä planeetat ovat rakenteeltaan.
Jo aivan alkumetreillä vastaan tulee planeettoja, jotka ovat kuin rullalle väännettyjä kahdeksikkoja, avaruudessa kelluvia ja läpinäkyviä kapseleita tai irrallisten saarekkeiden muodostamia ryhmittymiä. Kehitystiimi on antanut myös taiteilijoille vapauden revitellä kunnolla ja olin jo vuonna 2007 aivan äimän käkenä siitä, miten hyvin Nintendon graafikot olivat saaneet hyvinkin erilaisia pintoja näyttämään sarjakuvamaisen realistisilta, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Huikean värikkäät, tennispallon pörröisellä pinnoitteella kuorrutetut planeetat saavat seuraa milloin mistäkin veikeästä ideasta, mikä myös pitää koko ajan mielenkiintoa yllä, koska ikinä ei voi aavistaa, mitä yllättävää seuraavan kulman — jos avaruudessa nyt on kulmia — takana odottaa.
Nostan Nintendon kehittäjille hattua myös siitä, että tiimi on selvästi ajatellut kunnolla sitä, mitä pelin pienet planeetat tarkoittavat mekaanisen pelaamisen kannalta. Yksi Super Mario Sunshinen suurimmista ongelmista oli, että sen pelaaminen oli välillä ärsyttävän kankeaa. Tämä oli selvästi tajuttu myös Nintendolla, koska tuottaja Yoshiaki Koizumi linjasi jo projektin alkuvaiheessa, että peli ei sitten tulisi vaatimaan pelaajalta mitään mahdottoman tarkkaa tasohyppelyä — koska se olisi (ja on) villin muotoisten planeettojen pinnalla turhan hankalaa puuhaa.
Näin Marion liikevalikoimaan lisättiin uusi pääasiallinen hyökkäyskeino, Wiimote-ohjaimen heilutuksella toteutettava piruetti. Paljon mukavampaa, kätevämpää ja luotettavampaa kuin vihollisten päälle hyppiminen!
Super Mario Galaxy on minun kirjoissani yksi pelihistorian parhaista peleistä ja uskon, että olisin samaa mieltä, vaikka se ei olisi toiminut tukipelinäni vaikean talven aikana. Se on ällistyttävän mielikuvituksellinen ja iloinen peli, joka näyttää ja kuulostaa yhä uskomattoman hyvältä. Enkä tosiaan usko, että valehtelen kauheasti, kun väitän, että se myös loi raamit Super Mario –pelisarjan ja Nintendon yleisen filosofian tulevaisuudelle meidän päiviimme saakka, koska Super Mario Odyssey ja Donkey Kong Bananza tuntuivat minun silmissäni heti saman kaavan jatkokehitellyiltä versioilta: lennokasta mielikuvituksen lentoa ja rohkeaa erilaisten pienten ja suurten ideoiden kokeilua.
Olikin hauska huomata taas tätä juttua varten suoritetun uudelleenpelaamisen myötä, että Super Mario Galaxy ei ole 19 vuoden aikana menettänyt loistoaan. Okei, Wiimotella huitominen on mitä on, mutta emulaattorien avulla senkin ongelman voi kiertää, jolloin pelin super-positiiviset vibat ja hauskat ideat viihdyttävät yhä aivan yhtä paljon kuin aikanaankin.
Jos peli on vielä jotenkin pelaamatta, niin korjatkaa ihmeessä tilanne nopeasti.
Miikka Lehtonen