Teenage Mutant Ninja Turtlesin pitkän historian varrelle on mahtunut useita pelejä, joista muutama on ollut jopa sangen hyvä. Hyvin ja kohtalaisten pelien varjoissa piilottelee kuitenkin myös todellinen häpeätahra, josta turtleet eivät mielellään puhu edes perheen vuosittaisissa tapaamisissa.
Tämän kalkkunakavalkadin kirkkain nimi on mielestäni se peli, jota olen todennäköisesti myös pelannut eniten. Se kaikkein ensimmäinen kasibittiselle Nintendon konsolille – ja myöhemmin muillekin alustoille – julkaistu Teenage Mutant Ninja Turtles, joka muistetaan monista asioista, ja harva niistä on positiivisia.
Vuonna 1989 julkaistu Teenage Mutant Ninja Turtles, tai kuten se Euroopassa tunnettiin, Teenage Mutant Hero Turtles, on todellakin se Turtles-peli, jota olen taatusti pelannut eniten. Olin pelin julkaisun aikoihin vielä sen verran nuori, että mistään omista rahoista ei ollut vielä tietoakaan, joten sitten pelattiin niitä harvoja pelejä, joita kotoa löytyi tai kavereilta sai lainattua. Teenage Mutant Ninja Turtles oli yksi näistä usein lainatuista, ja täten myös runsaasti pelatuista, peleistä.
Muistan hämärästi, että jo silloin 90-luvun vaihteessa peli oli yleisen mielipiteemme mukaan sangen kehno tapaus, mutta minkäs teet? Pelejä, saati sitten kaikkien fanittamaan Teenage Mutant Ninja Turtlesiin pohjautuvia pelejä, ei ollut kauheasti tarjolla. Konamin kehittämä peli eroaa seuraajistaan paitsi olemalla oikeasti karmeaa roskaa, myös tyyliltään. Siinä missä miltei kaikki myöhemmät pelit ovat olleet sivuttain vieriviä mätkintäpelejä, se originaali oli tasohyppelypeli. En tietenkään voi sanoa tätä varmaksi, mutta kuvittelisin, että kehitystiimi tiesi itsekin, mitä oli tullut tehtyä, ja kun samoihin aikoihin julkaistu Turtles-kolikkopeli sai paremman vastaanoton, Konami oppi virheestään kertalaakista.
Teenage Mutant Ninja Turtlesissa riittäisi ongelmia, mutta ne kaikki pyörivät saman suuren teeman ympärillä: pelaaminen ei ole alkuunkaan hauskaa. Veikeässä alkuintrossa nähdään, miten söpöt pienet kilpparit muuttuvat teini-ikäisiksi ninjoiksi, mutta sen jälkeen kaikki meneekin sitten penkin alle. Tarjolla on siis tosiaan sivuttain vierivää tasohyppelyä, jonka sivussa pitäisi sitten mätkiä kumoon suunnattomia vihollislaumoja. Pelaaja saa vapaasti vaihdella käytössä olevaa kilpparia, joista kaikilla on… no, en sano ”pelityylinsä”. Mutta aseensa, joiden välillä todellakin on eroa. Siinä missä Raphaelin sai-tikarien kantama on luokattoman surkea, samoin kuin vahinkokin, Donatellon bo-sauva iskee noin 10 kertaa pitemmälle ja tekee myös monta kertaa enemmän vahinkoa. Eivät menneet ihan tasan nämä jaot.
Kullakin kilpparilla on omat kestopisteensä, joita voi tankata vain hyvin harvoin löytyvillä pizzan palasilla, ja kun kestopisteet loppuvat, sankari on pihalla pelistä. Ja näin käy todella helposti ja todella usein. Kenties pelin suurin ongelma on, että pienikin kontakti viholliseen poistaa saman tien suuren kaistaleen kilpparin kestopisteistä, ja osuman seurauksena saatava haavoittumattomuus kestää aivan liian vähän. Kenttää voi vierittää eteenpäin vain kävelemällä hyvin lähelle sen laitaa, jolloin ruudulle paukahtavat viholliset ilmestyvät usein suoraan kilpparin päälle. Ennen kuin ehtii hypätä alta pois tai muksia vihollisen kumoon, kestopisteistä on mennyt jo suuri osa. Ongelma vain pahentuu pomotaisteluissa, sillä pomot eivät piittaa tippaakaan pelaajan hyökkäyksistä, vaan puskevat vauhdilla päälle. Ja sitten parin sekunnin päästä ollaankin jo vainaita.
Jo tämä tekisi pelikokemuksesta todella turhauttavan, mutta ongelmia löytyy niin paljon enemmänkin. Kontrollit ovat karmeat ja esimerkiksi hyökkäykset ylös- tai alaspäin osuvat suoraan kilpparin eteen, ja kun suuri osa pelin vihollisista on joko lentävää tai hyvin pientä mallia, tämä on jatkuva murheen lähde. Hyppykontrollit ovat vielä kankeammat, ja yksi pelin kuuluisimmista muistoista onkin hyppy, joka täytyy tehdä vain hieman pelaajaa korkeammassa tunnelissa ja jonka onnistuminen vaatii todennäköisesti puoli tusinaa yritystä. Niin – ja jos hyppy menee pieleen, se palauttaa pelaajan suoraan kentän alkuun. Haistakaa itse, Konami. Mutta ei sekään vielä mitään! Pelin toisessa kentässä päästään nimittäin sukeltamaan pommeja vesikentässä, jossa kontrollit ovat vielä surkeammat: liikkuminen vaatii napin jatkuvaa rämpytystä ja siinä pitäisi sitten väistellä vaaroja, jotka tappavat pelaajan kerrasta. Aivan karmeaa.
Tuntuukin jatkuvasti siltä, kuin kehitystiimi olisi tarkoituksella halunnut tehdä pelistään mahdollisimman turhauttavan kokemuksen. Pelaaminen on kuin synkeä kuolemanmarssi, jossa kilpikonnat väistämättä ottavat koko ajan vahinkoa. Kehitystiimi on taatusti tiennyt tämän itsekin, joten miksi hitossa mukaan on heitetty kenttiä, jotka eivät johda mihinkään, ja joissa ei ole mitään järkevää tekemistä? Siinä sitten mennään vihollisia täynnä olevan tunnelin läpi vahinkoa ottaen, taistellaan pomoa vastaan ja palkintona on… ei mitään. Tyhjä huone. Sitten kävellään takaisin uudelleen syntyvien vihollisten läpi.
Teenage Mutant Ninja Turtlesista on vaikea löytää mitään positiivista. Se alun introvideo on tosiaan sympaattinen ja musiikki on ihan asiallista, mutta sen jälkeen tiedossa onkin pelkkää turhautumista ja pettymystä. Väitän aivan vakavissani, että tässä on yksi NESin surkeimmista peleistä, kun puhutaan oikeiden kehitystiimien tekemistä peleistä, eikä vain jostain karmeista piraattijulkaisuista.
Miikka Lehtonen