Pelaajien nurkkapatriotismi on hauskaa, mutta ei sillä ha-ha-tavalla. Suuri osa pelaajista identifioi itsensä milloin minkäkin brändin faniksi, jolloin on tietenkin sitten myös pysyttävä tämän brändin juoksuhaudassa olosuhteista riippumatta. Mutta mitä jos joku toinen konsoli tai alusta saa hyvän pelin, jota haluaisi pelata? Helppoa: ensin haukutaan kaikki pelin fanit aivottomiksi idiooteiksi, sitten kiistetään, että olisi ikinä halunnut pissiäkään kyseisen pelin suuntaan ja lopulta toivotaan kädet ristissä, että se oma valittu konsoli saa samanlaisen pelin. Mutta mielummin vielä paremman!
Nämä milloin minkäkin pelin tappajat eivät yleensä menesty suunnattoman hyvin, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Joskus joku kehitystiimi oikeasti pelaa sitä esikuvaa ja saa sen pohjalta ajatuksen samanlaisesta, mutta paremmasta pelistä. Mutta useammin joku bisnestyyppi vain nakittaa tiimille, että tehkää samanlainen kuin noillakin on, mutta parempi. Ja silloin tuloksena on yleensä melkoista tuubaa.
Jaa, että miten tämä liittyy vuoden 2004 Killzone-peliin? Arvatkaa.
Nykyään enimmäkseen erinomaisista Horizon-peleistään tunnettu hollantilainen Guerrilla Games nousi parrasvaloihin 2000-luvun alussa. Firman perustajat ja ydinporukka olivat tehtailleet pelejä erinäisissä firmoissa jo vuosien ajan, mutta uuden studion suuri tilaisuus oli Killzone. Lehdistö, pelaajat ja pelin julkaissut Sony olivat ennakkoon hypettäneet, että se tulisi vihdoin olemaan se Sonyn vastine Microsoftin megasuositulle Halo-räiskintäpelille. Tai vielä parempaa: se Halon tappaja, joka näyttäisi Xbox-fanipojille, mistä kaappi pissii. Tämä oli siis enemmänkin niiden fanien kuin lehdistön tai Sonyn itsensä mielipide.
Kun peli sitten vihdoin ilmestyi, innokkainkin nurkkapatriootti sai vääntää itsensä melkoisille loogisille mutkille, jos aikoi tosissaan väittää, että lopputulos oli lähelläkään Halon tappamista. Tai edes ärsyttämistä. Mikä sitten lopulta meni mönkään? Voi, niin moni asia.
Aloitetaan vaikka siitä tärkeimmästä: Killzone on teknisesti aivan karmea tekele. Guerrilla selvästi tavoitteli elokuvamaista ilmettä ja ällistyttävän komeita efektejä, mutta peli maksaa siitä kovan hinnan. Ruudunpäivitysnopeus pyörii parhaimmillaankin jossain 20 FPS:n tienoilla ja putoaa usein vielä paljon alemmas. Tuloksena on peli, joka tuntuu usein suorastaan pelikelvottomalta, koska tarkka tähtääminen on niin älyttömän hankalaa ja kiikkerää. Traagisinta on silti, että lopputulos ei edes näytä mitenkään hirveän erikoiselta, edes vuoden 2004 asteikolla arvioituna.
Seuraava suuri ongelma on, että pelaaminen ei ole hauskaa. Tehtävät koostuvat lineaarisista ränneistä, joissa pelaaja juoksee tekoälyn ohjaamien kavereidensa kanssa. Vähän väliä on aika pysähtyä räiskimään jostain paikalle juoksevia vihollisia ja kun nämä on kellistetty, reitti eteenpäin aukeaa ja juokstaan rännin seuraavan mutkan ympäri toistamaan sama operaatio.
Nämä kaksi pientä ongelmaa ovatkin yhdessä jo aika kohtalokkaita. Pelaaminen ei ole hauskaa ja koko roska tökkii niin pahasti, että sain itse aikanaan PlayStation 2:lla pelatessani eeppisen matkapahoinvoinnin kokemuksesta jo ensimmäisen kentän aikana. Mutta menikö mitään sitten edes vähän nappiin? Kenties!
Haluan nostaa kehitystiimille hattua hyvästä taidesuunnittelusta, tai ainakin minun silmääni miellyttävästä sellaisesta. Tiimi on selvästi tavoitellut niin kutsuttuja hard sci-fi –tunnelmia ja pyrkinyt saamaan tulevaisuuden näyttämään realistiselta. Sotilaskalusto näyttää sotilaskalustolta, ja itse olen aina fanittanut tällaista tyyliä. Esimerkiksi Alien ja Aliens ovat suosikkileffojani osittain sen takia, että niiden visuaalinen tyyli on niin iskevä ja toimiva.
Jatkamme edelleen makuasioiden puolella, mutta nyt minun kirjoissani negatiivisemmin. Realistisen taidetyylin ohella tiimi on selvästi tavoitellut myös realistista tunnelmaa ja tarinankerrontaa, mutta huonolla menestyksellä. Killzone kuulostaa siltä kuin pino turbonörttejä olisi yrittänyt toistaa Irakin ja Afganistanin sodista näkemäänsä ja kuulemaansa materiaalia, mutta koska kenelläkään ei oikeasti ollut mitään käsitystäkään siitä, miten sotilaat oikeasti puhuvat, koko touhu tuntuu huonon sotaleffan parodialta. Kaikki pelin hahmot kuulostavat siltä, miltä armeijaa käymättömät tyypit kuvittelevat sotilaiden kuulostavan ja sitten mukaan heitetään vielä kirjaimellisesti “ne tappoivat Williamsin! Se oli vasta poika!”-tason dialogia. Jäätävää menoa.
Rehellisesti sanoen en keksi Killzonesta kauheasti positiivista sanottavaa. Se ei toki ole mikään historian kehnoin peli, tai edes lähellä kyseisen listan top 50 –sijoituksia. Tämä on tavallaan harmi, koska ainakin silloin lopputulos olisi jollain tavalla kiinnostava ja noteeraamisen arvoinen. Killzone on vain … harmaa. Kuin viideksi minuutiksi pöydälle unohtunut einespizza, joka on enää osittain kädenlämpöinen. Saunavuoro, jossa kiuas on vahingossa päässyt sammumaan puoli tuntia aiemmin. Limsapullo, jonka korkki oli kaupassa ollut vähän auki ja päästänyt kaiken hiilihapon pihalle.
Lue myös: Killzone-kehittäjien seuraava peli on näyttävä Horizon: Zero Dawn
Lue myös: Fallout-käsikirjoittaja muutti Killzone-studioon
Tästä huolimatta peli myi hyvin ja Guerrilla pääsi muutamaa vuotta myöhemmin yrittämään uudelleen Killzone 2:n kera. Vahingosta viisastuneena he varmasti pitivät huolen siitä, että TÄLLÄ KERTAA kaikki menisi varmasti nappiin, vai mitä?
Vai mitä?
Kaverit? Hei? Menihän kaikki nappiin?
Miikka Lehtonen